Monday, January 26, 2009

urban habitation.

i am an urban being by choice. i have never entertained the idea of moving to the countryside: aimless wondering in the forest bores me, fresh air does not thrill me, and i have only recently started to appreciate getting my hands dirty in the soil. i enjoy sporadic moments at the cottage if there is enough nourishment for the body and soul, that is, books and magazines and great food. the suburbs are as close to my ultimate nightmare as may be as living in an environment where i'd have to depend on a vehicle of some sort to get around strikes me as unfathomable: i want to be able to walk everywhere i need on a daily basis. moreover, i do not want a house nor do i need a lot of space around me.

there is an increasing amount of people like me, and obviously, we're found in the centers of the larger cities. many of us are single, but many are not. we (plan to) raise our (possible) (future) children in these centers and not because we have to, but because we choose to. many of us have never owned cars nor wish to, or could possibly share one with another like-minded family or person. we socialize daily over coffee and wine knowing that the price we pay per cup/glass is ridiculous considering the production cost, but we're willing to pitch in that extra euro/buck/quid for the atmosphere, service, freshly ground coffee beans, etc. additionally, we eat out a lot, appreciate and demand quality food and service even with the realization that we could probably cook the same dishes better in the comfort of our own homes. we take our kids to restaurants, galleries and shopping in small specialty stores as comfortably as we arrange playdates and park visits. we do not consider our consuming habits elitist, but rather normal because they result from giving up some of the perks suburban dwellers have, such as being close to nature, silence or having bigger houses.

herein resides the greatest defining factor when it comes to urbanites: while we appreciate the tranquility of our homes, the city is an extended home where we're not visitors but integral parts. no matter how great an apartment we may live in, it really does not matter without the exterior, buzzing world being right there at our doorstep. we take great pride in the blocks we live in, not because of property value (or lack thereof), but because as extensions of our homes they reflect who we are and, moreover, enable us to be who we want to be. we also worry about our surroundings and the changes that take place; we sometimes get anxious about the possibility of gentrification or falling off the income bracket which enables the choice to live where we want to. as unrealistic as we all understand it to be (because we obviously have all sorts of different occupations), a recurring topic of conversation are plans/dreams/hopes to start a small business of one's own to liven up the neighborhood just because something essential is still missing -- i don't think i've ever touched upon the subject with my suburban friends.

my own neighborhood is still one of the liveliest in helsinki: there are bars, restaurants, clothing stores, services, and all businesses are on the small side which alone supports variability and vibrancy -- around the corner, there is a small store selling just vacuum cleaner bags, i kid you not. nevertheless, the neighborhood is a far cry from a couple of decades ago, when almost every street was lined with small businesses from bakeries to butcher shops.

every day there are people walking the streets, popping in and out of galleries and stores, sipping coffee from a local deli, working on their laptops at small restaurants and bumping accidentally into friends and strolling off to some bar for a glass and some good old chit chat. for me, all of this is essential. the survival or, more optimistically, the progress of my neighborhood depends on the appreciation of urbanites and our choice of lifestyle. it isn't uncommon to hear that the way we live is unrealistic and a sign of extended adolescence; our reluctance to settle down (meaning, to move somewhere where the exciting temptations of nightlife are less predominant) is often considered immature. the most significant point of differentiation comes with children: sometimes we're harassed because we're unwilling to provide our children safety and ample room to play in. for many people, we're anomalous and symptomatic of a cultural change that overly appreciates youth and lack of responsibilities.

these basic premises, however, are wrong: an urban lifestyle does not imply resistance to accept life's realities. the preference may be novel in finland, but could be due to the lack of truly urban environment; preferring the city throughout one's lifespan is not unusual globally. the widespread acceptance of the premises is thoroughly damaging, though, because urban development is, undoubtedly, based on the flow of capital. therefore, pedestrian streets, bike pathways and encouragement of small businesses owe allegiance to cars and parking space, because the assumption is that the consuming population resides somewhere outside the borders of the city. while there's plenty of talk about decreasing traffic in the center for various reasons -- safety, pollution, etc. -- the person these changes are meant to please does not live here, but needs to be lured in from somewhere else.

but we are here, we're not students anymore, and we make a good living. our consumption is predominantly immaterial, and we spend so much time in the public space that we do make an economical (and ecological) difference. we should be taken seriously, not only as consumers (which seems like the biggest selling point politically these days) but as part of the adult population who make informed and mature choices. as long as we're considered as people who either need to "grow out of it" or stop living in denial (everyone wants a big house if they only had the means for it, right?), our living environment will not be addressed in our own terms. we deserve to take back the streets we want to consider home.

***
as an endnote, i want to stress that i am aware of the fact that i represent a rather well-off group of people and, moreover, that the ability to make the choices we make is based on relative wealth, health and education level/career success. lifestyle choices are meaningful only if one is able to choose -- which already implies being luckier than most people in this world.

the justification for writing and ranting about this is that regardless of being lucky our choices do not come without sacrifice, just like everybody else's, and feeling an absence of control over our surroundings can be quite frustrating. especially, if the basis for the lack of control seems unwarranted.

***
inspired by this rant of mine, i will start listing things which make my neighborhood great.

13 comments:

Sugar Kane said...

Kiitos tästä kirjoituksesta! Onnistuit kirjoittamaan "auki" sen, miten itsekin näen elämäntapavalintani, aikuisen kaupunkilaisen identiteettini ja toivottavasti tulevaisuudenkin esim. lasten kanssa (JOS saan sellaisia, haluan ehdottomasti "kaupunkilaislasten" äidiksi!), ja onnistuit tekemään sen dissaamatta toisen tavan valinneita.

Sun postausten ainoa "vika" on siinä, ettei ole mitään lisättävää, paitsi just näin! -leima :)

Anonymous said...

Mä kans ihastuin tähän kirjoitukseen! Intohimoisena urbanistina (?) ja kaupunkielämän rakastajana (ja tuoreen kaupunkilaisen äitinä) jaan ajatuksesi täysin.

Tämähän oli kuin kaupunkielämän manifesti tai apologia!

Jaan muuten myös ajatuksesi tuosta ylempänä esittelemästäsi Sis Delistä. Kyl teidän hesalaisten kelpaa kun teil on se.

Anonymous said...

Aamen!

Vaatii taitoa puolustaa omaa elämäntapaansa mollaamatta muita. Hienoa! Itselleni olisi myös kauhistus joutua lähiöön tai "takaisin juurilleni" pikkukaupunkiin. Tätä valintaa joutuu edelleen puolustelemaan, mutta onneksi koko ajan vähemmän. (En mene enää sukujuhliin.)

Yksi asia tuli mieleen asiaan liittyen ja vähän vierestä. Muutos on mun mielestä olennainen, vaikkakin ajoittain turhauttava, ominaisuus kaupunkielämää. Valitettavan usein muutos ei tosiaankaan ole sellainen, jota on toivonut. Itse olen tarkastellut oman hoodini menoa vuodesta 96 (jösses) ja täytyy sanoa, että muutos on ollut huomattavaa täällä pitkänsillan pohjoispuolella. Onko se sitten aina hyvästä, mene ja tiedä. Ilokseni oon kuitenkin huomannu, että pienet kaupat ja palvelut porskuttavat edelleen ja niillä tuntuu riittävän asiakkaita.

On kiinnostavaa seurata kaupunginosien muutosta, jota tapahtuu kaikisssa suurissa kaupungeissa (nooh, jos Helsinkiä nyt voi suureksi kaupungiksi nimittää... mutta onhan täällä kaupunginosia...) Itse siinä muutoksen keskellä ei aina ole niin huippua olla, mutta eipähän ainakaan käy aika pitkäksi. Minä samaan aikaan sekä toivon että pelkään sitä, että alakertaani avattaisiin deli. (Edellinen sushibaari-yritys oli hyvä, muttei sitten kuitenkaan tarpeeksi.)

Itse sorrun usein nillittämään siitä, kuinka ennen oli rennompaa, ja nyt trendisopulit valtaavat nurkkia ja jäkä jäkä. Samalla kuitenkin toivotan avosylin tervetulleeksi uudet pienet galleriat, projektityöhuoneet, kahvilat, kampaamot, pyöräliikkeet ja luomukaupat. Ei siis mitään logiikkaa! Mutta sellainen ihminen kai on.

Punavuoren muutos pornokauppojen ja viinanmyynnin pahamaineisesta Rööperistä (okei, kliseinen ilmaisu, mutta en tosiaan itse ollut kokemassa sitä...) nykyiseksi nuorten hyvintoimeentulevien aikuisten leikkikentäksi on ollut aika järisyttävä. Saa nähdä, tapahtuuko täällä sama kehitys.

Ja siis! Autot on saatanasta! Ja niiden perusteella tehdyt kaupunkisuunnittelun kehityslinjaukset on myös!

Kiitos loistavasta blogista!

BJ

stellagee said...

sugar kane: kiitos! heh, mä löydän siitä paljonkin vikaa ja lisättävää... ei mitään neurooseja tms, nöhhööy.

hetken pelkäsin sitä, että kirjoitus luetaan siten, että mollaan toisenlaisia elämäntyylejä (kun siis ei ollut tarkoitus ollenkaan).

anna: kiitos! jopas mä nyt onnistuin tavoittamaan.

mulle henk.koht. antaa erityisiä kicksejä ystävät, jotka kasvattavat lapsiaan osana tätä meidän kaupunkiyhteisöä ja jotka eivät ota itsestäänselvänä esimerkiksi vaatimuksia "perheasunnon" koosta. he tekevät päätökset, myös lasten kansa elämistä koskevat, omaa elämäntyyliään kunnioittaen.

vaikka en olekaan erityisen lapsirakas, on todella ilahduttavaa huomata, että lapsen mahtuvat osaksi kaupunkilaista elämää ihan helposti. ja jos ystäväni päättävät muuttaa lähiöön lasten takia jossakin vaiheessa, menetys on tietysti minun.

sis. deli on todella tervetullut konsepti; vielä kun ne myisivät lehtiä...

birger jaarli: kiitos!

kallio tuntuu käyvän läpi sitä samaa työläiskaupunginosien "siistiytymistä" (gentrification, mitä se olisi osuvasti suomeksi?), joka on parhaimmillaan (mun mielestä) juuri siinä vaiheessa, kun pahimmat ghettoelementit häviävät, mutta alue ei vielä ole muuttunut ns. hyväksi kaupunginosaksi. ilmiö tuskin suomessa saa aivan samoja mittasuhteita (lähtökohdat eivät ole kai ihan niin pahat ja ökyalueeksi esim. kantakaupunki tuskin laajalti muuttuu), mutta sen eteneminen ja nillittäminen siitä tuntuvat kovin tutulta. hirveintä on juuri se, että sen tutun ympäristön muutosta ei oikein voi pysäyttää siihen kohtaan, joka tuntuu parhaalta...

asuin williamsburgissa, brooklynissa vuonna 2004, jolloin se oli vielä hieman räkäinen, puerto ricolaisten asuialueelle leviävä hipster-rotankolo-loftien luvattu maa (joskin silloinkin jo monille ns. edelläkävijöille aivan liian siisti... ja kallis) ja nykyisin alue on trendihelvetti (tai täydellinen boheemi asuinalue, riippuu määrittelijästä). omalla kohdalla hetken asuminen bronxissa määritteli nopeasti sen, millaiseen ghettoromantiikkaan itse pystyn: korttelin crack-diilerin suojeluksen anominen oli se raja, joka ajoi etelämpään asumaan...

Anonymous said...

Niin, on tietenkin jokaisen oma asia haluaako lapsia hankittuaan muuttaa jonnekin kaupunkikeskustan ulkopuolelle, mutta henk. koht. en olisi sitä voinut kuvitellakaan (eikä onneksi urbaani miehenikään). Viihdymme loistavasti keskustassa, ja lapsi on ollut mukana ravintoloissa, kahviloissa, ostoksilla, gallerioisssa jne. aivan ekasta viikostaan lähtien. Ja ihan iisiä se on! Sen sijaan olen ihan tosissani miettinyt, että olisin saattanut hyvinkin masentua jos olisin lapsen synnyttyä joutunut jonnekin bussimatkan päähän kaikista niistä paikoista (kahviloista jne.), joita rakastan. Lapsen syntymä on ihan tarpeeksi suuri muutos muutenkin, ei siihen kaipaa enää yhtään suuria muutoksia lisää. Kyllä lähiössä olisi seinät kaatuneet päälle (siis MINULLA olisi! en yleistä tätä koskemaan kenenkään muun fiiliksiä!).

Kuitenkin mun täytyy myöntää, etten lapsen kanssa ole ehkä (enää) aivan niin umpiurbaanin asuinympäristön kannalla, vaan arvostan kovasti taloyhtiömme isoa pihaa 50-luvulta asti kasvaneine puineen, Aurajokirannan vehreyttä yms. "pehmeitä" ja viihtyvyyttä lisääviä elementtejä ympärillämme. Puistot ja leikkikentät kun ovat kuitenkin aika kova sana pienen lapsen kanssa (jos kyllä rakastin puistoja jo ennen tytön syntymääkin: piknikit!). Lapsen kanssa sellaiset kaupunkiympäristöt kuin vaikka täällä Turussa tämä Martti (en tiedä tunnetko aluetta, mut sellaista vehreän urbaania, paljon 50-lukuu jne.) on meille hyvin mieluinen asuinpaikka tässä elämäntilanteessa.

Vuodatuksen päätteeksi totean vielä, että kadehdin kyllä kaikkia jotka ovat asuneet New Yorkissa. Se on kaupunkien kaupunki! Sinä onnekas.

Anonymous said...

NYC mulla oli juurikin mielessä kommenttia kirjoittaessani. Vaikka Helsingin rinnastaminen kaupunkien kaupunkiin, kuten Anna sen osuvasti ilmaisi, on toki hieman, noh, suuruudenhullua...

Anonymous said...

Kiitoksia kirjoituksesta, samoilla kulmilla asuvana olen aivan samaa mieltä koko hommasta!

Mä olen sattuneesta syystä myös viime aikoina miettinyt tuota lapsien kasvattamista keskellä kaupunkia, ja uskon, että se tulee toimimaan aivan oivallisesti. Olen kuullut joidenkin muualla asuvien selittävän, että eihän Helsingissä voi kasvattaa lapsia, enkä ollenkaan käsitä, mihin tuollainen luulo perustuu (paitsi tietenkin kokemuksen puutteeseen Helsingissä asumisesta). Itse kuvittelisin, että lapsi viihtyy siellä missä vanhempansakin, ja enemmän ongelmia tulisi siitä, että vanhemmat tekisivät omia mieltymyksiä vastaan olevia kompromisseja mukamas lapsen parhaaksi.

Yhden lapsen kanssa ei neliöitäkään tarvita holtittomasti - ja asuu tuossa meidän naapurikorttelissa yksi tuttu kolmilapsinen perhekin, mitä ilmeisimmin aivan sopuisasti, vaikkei tilaa välttämättä olisikaan yhtä paljon kuin omakotitalossa. Täällä Ullanlinnassa on kuitenkin laskujeni mukaan ainakin neljä tai viisi leikkipuistoa ihan kävelymatkan päässä (meiltä kotoa JA Sis.Delistä, vanhemmat voivat ottaa kahvia mukaan puistoon :)).

stellagee said...

mä en myöskään ymmärrä, miten lapsen kannalta voisi olla parempi vaihtaa pois siitä ympäristöstä, jossa voi hyvin -- ellei lapsen tuoma muutos tee sitten ympäristöä epämiellyttäväksi. enkä ymmärrä sitäkään ajatusta, että lapsen kanssa kaupunkiin jäävät tekevät sen jotenkin aina pakosta tai sitten edustavat jotain supervähemmistöä, jolla on varaa 6h+k ullanlinnasta. ylipäätään se, että kaupunkilaisuus on jokin pakkovalinta tai ikisinkkujen hedonismia, tuntuu hirvittävän omituiselta ajatukselta, mutta johon törmää yllättävän paljon.

mua ihmetyttää siis se, ettei kaupunkilaista vaihtoehtoa oteta yhtä vakavasti kuin sitä lähiöön/maalle muuttoa, ja erityisesti se mietityttää siksi, että tätä meidän joukkoa ei oteta vakavasti asukkeina siinä ympäristössä, jossa me haluamme olla.

mutta näistäkin kommenteista tulee selväksi ainakin se, että meitä samoin ajattelevia on paljon. lohdullista.

Anonymous said...

Ihan sen verran vielä kommentoisin, että henk.koht. en oo törmännyt kertaakaan kyselyihin siitä, milloin muutamme pois keskustasta, tai miksemme muuta pois keskustasta. Kaikki sukulaiset, ystävät ja tutut ovat tuntuneet ottavan sen hyvin itsestäänselvänä että pysymme kaupungissa. (tähän saattaa tietty vaikuttaa se, että meillä on kuitenkin vanhempiemme landepaikkoja, joihin voi halutessaan mennä käymään - ja toisaalta se, että iso osa myös tuttavapiiristäni on vannoutuneita kaupunkilaisia.) Mut kuitenkin. Joutuuko Hesassa jotenkin enemmän perustelemaan valintojaan, vai lieneekö tää ihan sattumaa?

stellagee said...

anna, kuvittelisin, että tässäkin on ihan pieniä alueellisia eroja ja eroja kaupunginosien välillä. en tiedä kyseenalaistetaanko täällä enemmän, mutta nämäkin jutut nousevat esiin keskusteluissa kavereiden kanssa ja sitten tietysti aluepolitiikkaa seuraamalla: tuntuu, ettei ydinkeskustassa oleteta lapsiperheitä olevankaan.

vanhana turkulaisena esimerkiksi martti on mulle tuttu ympäristö, ja sitähän pidetään erittäinkin lapsiystävällisenä kaupunginosana juuri mainitsemasi vihreyden ja idyllisten puutaloyhteisöjen vuoksi. turussa sitten taas ydinkeskusta (joka on ne 2 korttelia suuntaansa torilta; omituista, mutta totta!) jakaa jo mielipiteitä.

helsingissä sen sijaan on näitä "yökerhokaupunginosia" kuten suurin osa kalliota ja punavuori, joiden maine ei ainakaan ole lapsiystävällinen. niissä kärjistyvät nuo oletukset asukkien perhetilanteista äärimmilleen. ja jos puhutaan esimerkiksi kaupunkien kaupungista, niin upper west side on ihan "sallittua" lapsiperhealuetta, mutta lower east side taas ei.

mun kaupunkilaisidentiteettiini ei (uskoakseni) mahtuisi kyllä puukäpylä, meilahti eikä takatöölö, vaikka ne ovatkin kaupunkialuetta. ja silti uskon, että täällä rööperissäkin voi kasvattaa ihan kunnollisesti lapsia... tämä on juurikin kai niihin omiin kortteleihin liittyvää fanaattisuutta ja kodintuntua.

Anonymous said...

Helsingissä tosiaan tuntuu siltä, että keskustassa asumista joutuu erikseen perustelemaan, myös tutuilleen. Ja yhteiskunnallisessa keskustelussa jako on vielä jyrkempää.

Eteläisen Helsingin kämpät ovat sen verran tyyriitä, että täällä keskustassa (vuokrallakin) asumista pidetään jotenkin helposti rahantuhlauksena, joka on nuorten ja hölmöjen puuhaa ja kyllä ne sitten muuttavat pois, kunhan aikuistuvat... eikä oteta huomioon, että keskustan asunnot ovat kuitenkin aika pieniä, kun taas ison talon asuntolaina plus ne kaksi autoa, jotka jossain kaukana sijaitsevassa puutarhalähiössä tarvitaan, nielevät rahaa varmasti saman verran.

Tuo, oletetaanko ydinkeskustassa olevan lapsiperheitä, on selkeästi aika kaksipiippuinen asia. Yhteiskunnalliset palvelut tuntuvat toimivan ihan ok, neuvolatoiminta pelaa ja leikkipuistoja löytyy (päivähoidon tilanteesta en osaa sanoa, kun se ei ole vielä itselleni tuttua), mutta kaupalliset palvelut ovatkin sitten harvemmassa. Täältä löytyy kyllä muutamia lastenvaatekauppoja, mutta isommat hankinnat vaunuista pinnasänkyihin täytyy tehdä jossain kauempana keskustasta - joskus peräti jossain kehäteiden ostoshelveteissä.

Anonymous said...

Mielenkiintoisia huomioita! Ja kun nyt mainitsit nuo "idylliset puutalokorttelit": muistin yhtäkkiä, että sellaisia tosiaan aika moni tuttukin tarjoili meille aikanaan "ihanteellisena vaihtoehtona" tässä elämäntilanteessa (me siis asutaan tosiaan kerrostalossa, ei puutalokorttelissa). Puutaloromantiikka nähdään tosiaan vahvasti lapsiperheelle sopivana, vaikka sitä on lopulta tosi vaikea ymmärtää kun ajattelee tarkemmin: täällä Martissa ja esim. Portsassa puutaloasunnothan on usein ihan superepäkäytännöllisiä lapsen kanssa. Kolmeen kerrokseen tehtyjä asuntoja, paljon kapeita portaita. (sitäpaitsi mulle parikymmentä vuotta idyllisessä puuhuvilassa taisi riittää loppuelämän tarpeiksi... :)). Olet ihan oikeassa siinä, että ydinkeskusta tosiaan olisi ristiriitaisempi asuinpaikka lapsiperheelle myös täällä Turussa.

Ja totta on tuokin että yhteiskunnan ja palvelutarjonnan näkökulmasta lapsiperheet tosiaan "kuuluvat" lähiöön. Muistan itse esim. etsineeni keskustan Lindeksiltä jotain äitiyssukkahousuja tms., ja mulle todettiin että "sellaiset jutut" on MYLLYN Lindeksissä. Mä sit kysyin, et eikö keskustassa kukaan koskaan ole raskaana... Myös Anun kuvaama lastentarvikkeiden heikko saatavuus keskustassa on varsin tuttua itsellekin.

Anonymous said...

Minä käytän parempaa puoliskoani esimerkkinä kaupunkilaislapsista: syntynyt Kallioon, käynyt kasvamassa Ullanlinnassa ja palannut takaisin Kallioon. Ja ihan kunnon ihminen siitä tuli.

Ja kyllä, tulin just alakerran baarista. Mitä hedonismia! Eikö ne koskaan aikuistu!