Tuesday, January 20, 2009

everybody sweat.

sweatshops are something we all believe should be shunned upon: dark and hot warehouses stuffed with illiterate women, men and children with no bathroom, smoke or lunch breaks and regular beatings. the conditions strike us as unbelievable and cruel. as consumers we expect our purchases to be exploitation-free and many choose to avoid brands which suffer from a rep of disrespect for the ethical treatment of our fellow humans. we feel noble and morally superior wearing american apparel tees.

then there are always voices of dissonance: if we boycott, for example, chinese production because of labor rights, the factories will close and the people will be worse off. children will end up scavenging, parents are doomed to raise their families in shanty towns, their right to work will be removed -- and everyone should have a right to earn a living, however meagre it may be. this is quite true and the results are visible all over asia and africa. the idea can be articulated as
But while it shocks Americans [and europeans, for that matter] to hear it, the central challenge in the poorest countries is not that sweatshops exploit too many people, but that they don’t exploit enough.

there is a problem with this insight, as well. it is likely that the proponent of the above argument, such as new york times columnist nicholas d. kristof, also believes that prosperity will accumulate in places of work and that the increase in living standards that sweatshops provide (in comparison to begging and scavenging) will eventually lead to other improvements. one claim is that because production stability is key, countries with reliable infrastructure will compete stronger in the global market and a better infrastructure benefits all residents of the country. ideally true, yes.

it is the standard libertarian free-flow of capital argument: if the global market is totally unconstrained, standard of living will eventually increase for all. hence, it is important to keep the wheels of production and investment rolling no matter how substandard the point of origin is, and miraculously, wealth for all will be the result. however, for this there is very little evidence, or to put it nicely, no evidence whatsoever. on the contrary, wealth still seems to find its way to the deep pockets of those who already have most of it and, more importantly, control the flow of it: a free market is never actually free.

my main point is: substandard does not change into acceptable only because there are worse options. sweatshops are still cruel and inhumane places of work even if they are an improvement for those who live at garbage dumps. it may be a dream for someone digging for recyclable materials to find work in a maquiladora, but how could they dream of having a decent paying job with basic benefits? it is unbelievably condescending from us to promote inferior living conditions because we can think of examples where a life of misery is an improvement from another state of hell. it is also suspect whether what we have come to appreciate as sweatshop free, such as aa, are really that humane: minimum wage workers cannot support their families in the us.

thus, there is no defense for sweatshops. arguing for something, which is unfathomable and beyond acceptable for us as a decent standard of living for someone else, is patronizing. defending exploitation with arguments that rely on the fact that there are options worse than them is a smoke screen which tries to cover up the fact that we are responsible for the plight in the first place. we fool ourselves into believing that there are only two (both really bad) possibilities for "those people" as if it were true: imagine being offered a beating with a choice of a stick or a whip and having your point that you'd rather not be beaten at all considered invalid or unreasonable...

yeah, as they say with doomsday fires burning in their eyes, if everybody's level of consumption ([sarcasm]which equals standard of living, right?[/sarcasm]) was raised to the same level than ours, the world would be inhabitable. obviously, we could give up some things to allow everyone else at least a tolerable life, now couldn't we? it ain't gonna fix itself, so the change requires action on our part and moving beyond the level of talking boycotts and poor children digging for food. are we ready?

7 comments:

Anna said...

Nää tuotantokysymykset on, joo, älyttömän monimutkaisia (ja monella tapaa inhottavia) asioita. Sulla on tässä monia hyviä pointteja ja pohdintaa.

Tähän argumenttiin tosiaan aina toisinaan törmää, että työ (vaikka sitten karmeissa olosuhteissakin) vähitellen tuo vaurautta (ja näin parempaa elämää) - ja siinä mielessä epäinhimilliset olosuhteet tehtaissa ja tuotantolaitoksissa ovat kuitenkin parempi vaihtoehto kuin kerjääminen jne. Mut enpä tiedä. Kerjätessä sitä sentään tekee "työtä" vain itsensä hyväksi, tehtaassa ahertaa - vaikkakin korvausta vastaan - etupäässä orjana (jolloin kontrolli oman elämän suhteen on ihan nolla, ja kuitenkin sekin on tosi tärkeä arvo ainakin itselleni).

Mä pidän sun kriittisestä - ja saako sanoa - filosofisesta tavasta kirjoittaa. Sä käsittelet ilmiöitä monelta kantilta etkä hyväksy helppoja vastauksia.

stellagee said...

kiitos. :)

tuo kontrollin menetys on ihan hyvä pointti: jokainenhan luovuttaa kontrollin elämässään ryhtyessään palkolliseksi, mutta silti meillä on edes jokin perusturva täällä vauraissa maissa, joka suunnilleen estää mielivaltaisen kohtelun työpaikalla.

mua ehkä eniten nyppii tuossa keskustelussa se keinotekoinen dilemma, jota siinä pyritään ratkaisemaan: teemme me niin tai näin, niin aina "ne" kärsii. ja tuohan ei ole totta, vaan se ongelma on siinä, että olemmeko me valmiit tinkimään tuottomarginaaleista, jotta ihmisiä voidaan kohdella inhimillisesti eli jos jokin dilemma on, se on sen välillä, että joko "ne" kärsivät tai me "kärsimme" (eli elintasomme laskee pikkaisen ja todella rikkaat ehkä hiukan köyhtyvät).

sitten kun huomioi sen, että me olemme kuitenkin luoneet maailmantalouteen sellaisen tilan, ettei omavaraisuus ole enää monessakaan maailman kolkassa mahdollista (tai haluttavaa, sillä miksi romantisoida muiden yksinkertaista elämäntyyliä, koska ei mekään enää miilunpolttajiksi haikailla... another story, tietty) ja hyödykkeiden vaihto tapahtuu sellaisilla ehdoilla, että "ne toiset" palvelevat vain meidän kasvavia tarpeita, niin luulisi, että se moraalinen vastuu kolkuttaisi hiukan vahvemmin täällä päässä.

mutta joo, inhottavaa, monimutkaista ja hankalaa. ja kun liha on heikko, niin ne hyvät teot jäävät usein tällaisen saivartelun puolelle.

nimim. terveiset h&m:n alesta, ostin kaksi paitaa.

Anna said...

Juu, meidän tarvitsisi tosiaan hyväksyä se, että kuluttamamme tavarat olisivat oikeasti sen hintaisia että tuotteen valmistajalle (siis hälle, joka tosiaan duunin tekee, ei siis vain yritykselle!) jäisi kohtuullinen korvaus tehdystä työstä. Ja tietenkin tämä merkitsisi hyödykkeiden kallistumista, ja näin sitä, että useimmat meistä joutuisivat rankalla kädellä karsimaan kulutustaan.

Vaikka en varmasti ikinä kykene olemaan todella eettinen kuluttaja, niin hyvään pyrkiminen tietysti jo kannattaa. Esimerkiksi suomalaisten nuorten suunnittelijoiden (siis sellaisten, joiden pienet tuotantoerät on oikeesti tehty käsityönä täällä!) mallistot lienevät eettisesti ainakin aika hyviä kulutuskohteita? Siis kunhan taas käyttävät eettisesti "puhtaasti" tuotettuja matskuja... Ja tietty eettinen ongelma on musta siinäkin, että täällä nuori suunnittelija vain harvoin voi ottaa tuotteestaan sellaista hintaa, että ns. pääsee tuntipalkoille (siis meidän palkkatasoamme ajatellen). Itseäkin aina puolittan hävettää kun ostan vaatesuunnittelijatutuiltani jotain ihan liian halvalla. Kyseessä on tietty vähän ystävänkauppakin, mut silti. Ei siis niin itsestäänselvästi eettistä tuokaan.

Kyl nää on vaikeita juttuja. :)

stellagee said...

tuo kaverihintaan ostaminen vaivaa muakin ja se koskee taiteilijoita ja vaatesuunnittelijoita. kyse on kuitenkin heidän leivästään ja, erityisesti kuvataitelijoiden kohdalla, usein hyvin niukasta leivästä.

olen innoissani joistakin nuorista suunnittelijoista, mutta yhä useammin jälki on sellaista, josta anu kirjoitti joulumyyjäisbloggauksessaan: huolimatonta mitäsattuu pussukkaa ja jotenkin kotikutoisen (siinä huolimattoman merkityksessä, ei siinä merkityksessä, jossa esim. anun kotikutoiset ovat, vai oliko ne sitten kotineulotut?) oloista.

Anna said...

Juu, täsmälleen samaa mieltä tuosta kotikutoisuudesta: en halua sellaista, enkä siis ikinä sellaista hanki. Eniten siinä monesti harmittaakin se kunnianhimottomuus ja huolimattomuus: tuntuu että jotkut kuvittelee että kun tarjoaa jotain "nuoren suunnittelijan" juttua, mikä tahansa rapa menee läpi.

Onneksi kuitenkin myös laadukasta ja stailia on tarjolla.

Anu said...

Jotenkin tuntuu siltä, että ns. kulttuurirelativismi jyllää aina silloin, kun edessä on asioita, joita ei haluta ajatella, koska niiden ajattelu johtaisi siihen, että olisi pakko alkaa itse tehdä valintoja ja luopua jostain omastaan (ellei muusta, niin tietämättömyyden ihanuudesta).

Olen itse törmännyt useasti siihen, että samat ihmiset vuorotellen ensin pelastavat maailmaa hyvin laajalla sydämellä ja sitten taas vetoavat siihen argumenttiin, että lapset joutuisivat prostituoiduiksi, elleivät olisi "turvassa" hikipajoissa.

Itse olen sitä mieltä, ettei rikas länsimaalainen kuluttaja saisi hetkeksikään unohtaa asemaansa koko kuviossa, ja olen välillä tässä asiassa kohtuuttoman ankara itselleni. Sillä, kuten sanot, liha on kuitenkin heikko, mikä johtaa ikuiseen huonoon omaantuntoon.

stellagee said...

mä huomaan kauhukseni olevani liian usein tuolla jeesustelijoiden joukossa (vaikka en ehkä noihin tyypillisimpiin muka-argumentteihin sortuisikaan...) ja se jatkuva huono omatunto kolkuttaa.

olet anu ihan oikeassa siinä, ettei meillä täällä ole varaa unohtaa paikkaamme globaalissa taloudessa, ja juuri tuo kritiikitön kulttuurirelativismi (nehän on ihan tyytyväisiä silleä savikippojensa kanssa eli ei ne samoja mukavuuksia tarvitse kuin me -argumentit) vaikuttaa halvalta tavalta väistää oma vastuu.