Wednesday, September 8, 2010

jarred.



my fascination with growth and tending to plants took another step this year. or, quite honestly, a leap.

i wrote last year about how i had noted that country living had started to show its brighter sides to me and that i was slowly turning into my late mother.

the strangest part is photographing and admiring plants in their different stages of development – a habit of my mother's i could never understand before. i could not grasp how she found the same roses fascinating year after year, from early buds to full bloom. after three summers of following my spinach plants grow, i can totally relate.

this year my sweetie's month long tour and my fortnight along snatched valuable weeks from our summer and the time we could spend at the garden weeding, fertilizing and watering. we returned to a sorry sight although my sweetie's brother had taken excellent care of everything he possibly had the time for.

thus, we made a radical commitment and decided to spend summers in finland from now on.

and the reason is here and it's clear: just look at these beauties...



could you want anything more precious?

4 comments:

Lady Dada said...

Ihanaa. Minäkään en aikaisemmin ymmärtänyt vähääkään, miten _ne_ jaksaa kuopsuttaa jotain pelakuupenkkiä ja mesmeroitua äärettömiin, kun jokukaan korsi nousee pintaan. No, asuminen kaukana kotoa on vuosien mittaan synnyttänyt minussa kaipuun perusasioiden äärelle, mikä yleensä helpottaa, kun on tekemisissä näiden aiheiden kanssa. Sain onnekseni viettää osan kesästä maalla, talolla, jonka emäntä on uskomaton kasvimaakuningatar. Heh, nykyään pystyn helposti kuvittelemaan itseni kaitsemassa ruusupuskaa lierihattu päässä naisena, joka hallitsee taidon tunnistaa lajikkeet tuoksusta.

Ihkut kuvat!

stellagee said...

lady dada, mä olen tajunnut vasta sen, miten ihmeellistä on laittaa pikkuruiset siemenet purkkiin, seurata, kun niistä nousee pikkutaimet ja miten ne istutuksen jälkeen vähitellen riehaantuu...

sitä en tajua, miksi dahliat kaivetaan syksyllä ylös ja kaivetaan taas keväällä maahan. kauhea vaiva eikä niitä voi edes syödä!

olen siis aika primitiivitasolla tässä: kestän kynsien likaantumisen sillä verukkeella, että saan herkkuja. nam.

Anna said...

Muakin tavallaan kiehtoisi ihan hirveästi ajatus itse viljellyistä herkuista - mutta vielä tähän asti en ole edennyt asiassa sen kummemmin. Laiskuus ja saamattomuus painaa; käyn vain ryöväämässä äidin kasvitarhan ihanuuksia aina loppukesän tullen... :) Mutta ehkä vielä minäkin löydän sisäisen viherpeukaloni. Omatkin asenteet ovat salakavalasti muuttuneet landemyönteisemmiksi viime vuosina.

Ihania kuvia!!! WOW!

stellagee said...

anna, en mäkään tähän omasta tahdostani ryhtynyt, vaan mut ovelasti koukutettiin. ekana vuonna istuin kasvimaan laidalla ja tökin sipuleita multaan niin pitkälle, kun nousematta yletin... sain myös kitkeä ne vasta sellaisessa vaiheessa että ne tunnisti varmasti, etten vahingossa vienyt koko satoa.

seuraavana vuonna sain omat taimet, ja siitä se lähti...

homman alkuhan on siinä, että mökit ja kasvimaa napsahtivat meille nakiksi, kun vanhempi sukupolvi väistyi. pakko on kova inspiroija.

mutta ovathan ne kauniita, niin alku- kuin lopullisessa tilassaankin, eikö?