Sunday, March 1, 2009

notes on personal style.

many of my fellow bloggers have written on their personal style evolution. idhren’s developing sense of style comes with photographic evidence throughout the years and i wish i had a similar stream to share. without a scanner, i’m left with words.

i want to start with some grounding assumptions. first, i cannot describe style evolvement as a quest for an original personal style. that is, my genuinely pomo heart resists descriptions of finding ”true style from within” because i honestly believe that we exist as performative surface without a core being. the style of clothing we select to adorn our body is as much a performative act of identity building as are our choices of company, speech acts and movements. this implies that i consider stories of finally finding personal style narratives of illusion because we never stop – and cannot stop by definition – the performative.

therefore, if someone has a consistent style it means that it is the result of a performative imitating consistency, not that they’ve found their true, self-identical style. i claim all high and mightily that style never is an expression of who we are within, but part of creating that sense of inner self.

from this academic blabberblah it’s easy to move towards haphazard psych-talk. my style has always changed tremendously and often quite abruptly. my long-time friends call me the chameleon for being able to imitate subcultures and immerse myself into them. i’ve done it intentionally at times, but predominantly my blending in has been motivated with a need to belong.

i’ve always felt socially awkward and shy, and for abject-feeling people like myself, there really are only two psychological survival options to choose from: either learn to blend in or create a surface of nonchalance. despite of times of defiance during my late teenage years, my curiosity and need to feel accepted by people favor the former strategy. my desire to fit in has not always succeeded, though, despite my urgent efforts. tough.

stylewise my admiration is lopsided as i tend to be drawn towards strong definitive looks. it translates into loving subcultures and flamboyant designers. my knowledge of fashion is paradoxical since i hardly ever know what is in fashion, but still seem to be able to create looks that are read as fashion-forward. naturally, i fail just as often and i have come to believe it is game of hit-and-miss with me...

my obsessiveness with details has often taken my style from one extreme to the other: i went from banana republic preppy to white afro, huge karl kani sweater and phat farm pants quite fluently. i wore plastic pony one week and dark new wave gear the next. the only style i haven’t experimented with (until lately, that is) is mainstream fashion since i seem to lack the capability to read it properly; style blogs have helped me with creating the leggings-and-dress look i spend many of my days in.

sugar kane’s analysis of her relationship to her style is a great example of the archeology of knowledge into personal fashion. her personal style – if i understand it correctly – is a combination of lasting and loving relationships with certain subcultures and their general aesthetic together with new inspirations provided by fashion designers who echo these subcultures in their design. she can, at least herself, find a unifying visual thread throughout her style life whereas i see the only continuum with the constancy of change.

if one wants to be mean about it, you could say i am extremely prone to external influence. you could perhaps suggest i have no style of my own. you could always go for the claim that i’m wishy-washy and superficial. i would rather think i experiment, test my limits and my abilities and that i am extremely aesthetically inclined.

nevertheless, my chameleon days have apparently come to an end. it may be because of my hair which restricts experimenting with different looks – then again i have altered my hairstyle as often as my other look and, therefore, the explanation must be begging the question.

on the other hand, it may mean that i’m more comfortable in my own skin; i’ve validated my existence otherwise so that i don’t need to reinvent my look in order to relate to people – that is, i trust people to accept me whether or not i look appropriate. it may be a myriad of other reasons, but it somewhat scares me: i don’t find consistency particularly appealing as part of myself, but rather boring, although i admire other people with consistent looks.

it helps to know this journey is by no means over and will go on until i kick the bucket – hopefully dressed fiercely.

8 comments:

Anna said...

Mielenkiintoista pohdintaa!! Ja herätti monia ajatuksia myös omasta tyyliminästä.

Tyylin löytämistä pidetään käsittääkseni melko yleisesti aikuistumisen merkkinä; tyylikokeilut kuuluvat teini-ikään ja nuoruuteen, sitten voi seestyä ja "löytää itsensä".

Mäkin koen kyllä monella tapaa jo löytäneeni tyylini, olen oppinut esim. nopeasti kirppareilla ja kaupoissa tunnistamaan omalta tuntuvat jutut. Toisaalta olen viime aikoina pohtinut myös kokeilun ja leikittelyn merkitystä, ne kun ovat minusta avainasioita siinä, ettei tyylini ala kyllästyttää minua itseäni(kin). Olenkin taas alkanut kokeilla juttuja tietoisemmin ja vapaammin: mitä menetettävää tässä muka on? :) Ja mistä oikeastaan tiedän, ettei joku juttu ole minua, ellen kokeile?

No joo, tiedän kyllä monista jutuista kokeilemattakin etteivät ne ole minua, mutta pointtina tässä on siis se, että olen nyt taas sellaisessa vaiheessa, että kokeileminen ja irroittelu tuntuvat hyvältä ja virkistävältä. Joku voisi sanoa, että olen taantumassa teini-ikään...hah-hah. Mutta vakavasti puhuen: luulen, että yleisesti uskotaan liian paljon sellaisen koherentin ja yhtenäisen tyylin olemassaoloon tai mahdollisuuteen.

Ja miksi se koetaan niin tärkeänä, että olisi yhtenäinen tyyli? Siksikö että sen katsotaan viestivän aikuisuudesta ja itsetuntemuksesta? Entä jos tunnen itseni, ja tiedän tykkääväni erilaisista, sekalaisista jutuista?

stellagee said...

olet ihan oikeassa tuossa aikuisuusasiassa, mutta mä näkisin jopa niin vahvasti, että koherenssia pidetään ideaalina (ei pelkästään mahdollisuutena), joka kertoo ihmisen kypsyydestä. sen vastapoolina on sitten epävarma, muuttuva ja jollakin tavoin tasapainoton teini, jolla on se oma tyyli hakusessa.

koherenssiin liitetään mun havaintojeni perusteella myös tietynlaisia aitouden ajatuksia eli jatkuvasti muuttuva tyyli koetaan epäaidoksi.

ylipäätään itsetuntemus on mun mielestä täysin yliarvostettu juttu; tarkoitan siis sitä, että "minä itse" on jatkuva ja muuttuva projekti, jota rakennetaan koko elämän ajan -- ei se minä löydy jonkun löytöretken seurauksena syvimpään sisimpään, kuten monesti annetaan ymmärtää. silti voi mielekkäästi puhua itsetuntemuksesta, mutta mä ymmärtäisin sen sellaisena tiedostavana suhteena tähän "minä itse" rakennusprojektiin. en tiedä selventääkö tämä mun ajatustani ollenkaan...

Anna said...

Juu, selventää hyvin; ja mun sekavan kommenttini tarkoituksena oli juurikin se, että olen hyvin samoilla linjoilla sun kanssa näissä jutuissa.

Mä kans en usko itsetuntemukseen siinä mielessä, että sen yks kaks voisi jotenkin saavuttaa - ja että siinä varmassa tuntemuksen tilassa sitä sitten loppuelämä kelluttaisiin. Minä itse on tosiaan alati muuttuva konstruktio, jolle me (ja muut) annamme koko ajan uusia merkityksiä. Vaan sehän juuri hauskaa onkin! Musta tuo oli oikein hyvin määritelty, tuo sun "tiedostava suhde tähän rakennusprojektiin"! Itsetuntemus on juuri tuota; sitä että on tietoinen ja kiinnostunut omasta muutoksestaan (eikä toisaalta myöskään pyri kieltämään sitä muutosta. pysyvyyden illuusio muuten tarjonnee turvan tunnetta tässä epävarmassa maailmassa, luulisin, ja on siksi niin ihannoitua ja tavoiteltua?)

stellagee said...

voi olla tosiaan, että muutos tuntuu pelottavalta ja pysyvyys luo turvaa, mutta henk.koht. en oikein tajua sitä. ehkä pohjalla on vakaumus siitä, että se pysyvyys tosiaan on illuusio, joten sen helpottava funktio muuttuu tyhjäksi, tiedä siitä sitten.

musta sugar kane kirjoitti hienosti jossakin vaiheessa siitä, miten oman kropan muodon tunteminen on tärkeää, mutta teki siitä riemastuttavan poikkeuksellisen johtopäätöksen eli sen, ettei oman kehon tuntemuksesta tarvitse seurata sitä, että pyrkii feikkaamaan itselleen naistenlehdistä tuttua ideaalikroppaa (peitän läskit reidet, naamion pömppömahaa, jne. tuttu litanja...), vaan käyttää sitä tuntemusta sellaisten muodojen ja siluettien luomiseen, joista itse pitää. kuvaa mun mielestä hyvin itsetuntemusta käytännön projektina sellaisessa mielessä, jossa mä sen ymmärrän.

Anu said...

Mä näkisin itsetuntemuksen sellaisena tietoisuutena omasta itsestä, joka tavallaan mahdollistaa hallitumman rakennusprojektin. Kokonaan sitä ei tietenkään voi silloinkaan hallita, mutta sitä voi pyrkiä ohjailemaan niin, että ulkoinen ja sisäinen minä olisivat synkassa keskenään niin, että koko paketilla olisi mahdollisimman hyvä olla omana itsenään. Öh, meni hiukan korkealentoiseksi, mutta toivottavasti ymmärrätte pointin.

Stellan mainitsema "tiedostava suhde rakennusprojektiin" on oikeastaan sama asia lyhyemmin esitettynä.

Mulla on omasta mielestäni nykyään aika koherentti tyyli, ja olen aika lailla tietoisesti rakentanut sen sellaiseksi. Toki se muuttuu ajan kanssa koko ajan, mutta pysyy enimmäkseen tiettyjen raamien sisällä. Yhtenäinen tyyli mahdollistaa sen, ettei koko asiaa tarvitse aina edes ajatella ja toisaalta taas siitä saa tukevan pohjan erilaisille kokeiluille.

Voisinkin kirjoittaa tästä vähän lisää omaan blogiini...

stellagee said...

korkealentoinen on hyvin tervetullutta, vaikka blogikommentointi onkin vähän tällainen rajallinen ilmaisufoorumi...

mä hiukan vierastan sisäisestä ja ulkoisesta puhumista, koska sen helposti ajatellaan tarkoittavan, että se sisäinen olisi se "todellinen minä", jonka kanssa synkataan se ulkokuori. en siis tiedä enkä väitä tarkoitatko anu tätä, mutta mulle se on ajatuksena kestämätön.

mä näen identiteetin ja itseyden ilman ydintä, vaikka siinä voidaankin ehkä nähdä kerrostumia ja voidaan puhua sisäisestä ja ulkoisesta jossakin mielessä. kunhan ei oleteta, että sisäinen minuus olisi jotenkin ensisijainen ulkoiseen nähden. molemmat rakennetaan ja rakentuvat vuorovaikutuksessa. äh, mä nyt vaan toistan itseäni... jaabajaaba.

mutta siis jokseenkin koherentti tyyli (johon olen siis huomaamattani tainnut itsekin päätyä ainakin hetkellisesti) voi olla tietoisen rakentamisen tulosta kuten sulla (sä ennakoit pakotteita!) tai sitten ehkä erilaisten pakotteiden seurausta kuten mulla (ja sugar kanenkin maininnat kaappien ahtaudesta viitannevat pakotteisiin). mutta jatkuva projekti yhtäkaikki.

odotan kiinnostuneena sun jatkoa aiheesta!

Anu said...

Juuei, kyllä ulkokuori on ihan sitä samaa minää kuin sisäpuolikin. Eikä niitä kovin tarkasti voi edes erottaa toisistaan, joskus vain huomaa, että ne saattavat mennä jotenkin epäsynkkaan keskenään.

stellagee said...

juu, jatkumo häiriintyy... :)