Friday, April 9, 2010

"now everyone feels the internet is a free-for-all."

my love for the free forms of expression the interweb provides is profound. especially the manyfold nature of social media provides continuous moments of felicity and awe. the myriad of ways people digest and continue each other's contributions online feels admirable and often truly novel.

sometimes i also wonder how rigidly it is all approached: every time a blogger receives a comment that they should do something differently (improve pictures, write better, create requested content, etc.) in order to please his/her readers i am baffled by the boxes so apparent in the expressed desires. although blogs have existed for a very short time, there seems to be a inflexible set of rules which a proper blog should follow and standards which it should fulfill.

already blogging as a form of original self-expression – doing yer own thang exactly the way you wish – seems undermined.

as might be clear by now to my readers, i like to write and my photos are (intentionally) crappy.

although this sort of meta-discussion may bore those of you who do not actively create content for the web, it is a reoccurring theme in my mind's wanderings, and i am not alone. just recently, sugar kane expressed her anxiety about socializing in her blog.

for many a blogger, readers' comments are a crucial part of the blogging experience – given the attitude behind blogging is social rather than one-sided communication. undoubtedly the expectations of bloggers vary and some are happy without conversation, some even find it unpleasant especially if the tone is critical.

i take the 'social' aspect of blogging quite seriously, and find very little worthwhile about shouting out into the void. i find social media is akin to a large dinner gathering where people who know each other sit down together with others they know only superficially and some that base their knowledge on the other people present on mere hearsay. but it is a gathering.

the dynamics are tentative and careful listening is crucial. naturally, the form of interaction varies, but there is pressure in taking part. pitching in is important, but as in any social group there are bound to be individuals who never say anything. moreover, there will always be attendees at the party who cannot read the nuances of others, there will be a joker who intends to tell the same stories repeatedly no matter whether they fit into the conversation, there will be the one who drinks a few glasses too many, there will be the one who listens on the intent of gossiping everything at first chance, there will be the silent observer who shuts everyone up with a snarky remark on something touchy, etc.

blogging posits you as the one sitting at the end of the table, telling everyone a story about something you find interesting. receiving a wassail is always encouraging, but rather empty as a result. an echoing silence feels like you just made a complete fool of yourself. well, you get the idea...

the fact that blogs are still read – and often written – as collections of articles composed by wanna-be amateur journalists or photographers feels strange for someone like myself and, i presume, sugar kane, who consider blogging first and foremost as a form of interaction with actual people.

although i may repeat myself to exhaustion with this one, i want to encourage you, my readers. i adore every comment i find in the box, but often wonder the lack of questioning and critical points. it sometimes makes me think whether i could be considered the bully at the end of the table: the person who tells people at the dinner party about her thoughts and who only accepts praise for her self-assumed genius. the person i certainly do not think i am nor want to be.

examples from the blogosphere do, nevertheless, insinuate that the desire for genuine interaction and embracing the many folds of social media may not be as common for bloggers as i have assumed. it may be that people who love giving monologues are often behind blogs, but there might be something else at play here, as well.

direct comments are not the only form of commentary, but cross-linking and, as i am doing here, continuing a topic or combining a few topics at another site are common forms of internet socializing. seeking popularity is a driving force behind many bloggers, but there is also unfortunate evidence that achieving it may distort their idea about what enabled their success.

i thought i was alone in slowly disregarding the sartorialist as a prominent street style recorder; during the past year his photos have started to speak less to me and the people he shoots have become predominantly established fashion faces, not original dressers from the streets, that is, the "real people" he used to shoot. as someone commented: many of his street styles nowadays only appear on the street between the car and the entrance paved with a red carpet. in other words, it seems he stopped strolling the streets looking and expects his subjects to come to him when he posits his camera at a locale he deems worthy of fashion.

as a side note, it may also be that i find the phenomenon of recording fashion celebrities in blogs quite repulsive and boring beyond belief. as fascinating as anna dello russo is as a fashion connoisseur, seeing her picture in every imaginable style blog is nauseating mostly because it feels so unoriginal.

but back to mr sarto, scott schuman. i had inconspicuously stopped visiting his blog before reading about the sartogate. imitation is the sincerest form of flattery and, naturally, as the most recognized and applauded street style blog the sartorialist has inspired many imitation sites. unfortunately to mr. schuman's sentiments, some are ironic, such as the catorialist and some take the art beyond schuman's own vision, like the fake sartorialist.

i assume you were hardly aware of these sites before – as was i. the catorialist proves to be great parody. additionally, i find the collages at the fake sartorialist exponentially more interesting than the current photostream of the original. but mr schuman did not agree and asked the fake sartorialist to stop altering his original images, because he felt responsibility for his subjects and their presentation.

i catch his idea about respect, but i also sense an echo of arrogance over what kind of online production and commentary is respectable. publishing original photos is only one way of expressing oneself online out of a myriad of methods. some create content from combining input from others, and as long as credentials are clear and the tone isn't blasphemous (no need to diss for example perez whose idea of good taste is quite far from mine), who's to limit their expression? isn't social media about social commentary anymore?

because what, if not social media commentary, is creating a blog that utilizes a part of a recognizable source and transforms it to something original? i hope schuman remembers what enabled him to become a somewhat respectable photojournalist: turning fashion photography into blog form.

moreover, i hope more of social media thrived on interaction of all kind where success did not imply that certain content remain sacrosanct or that only certain forms become approved of. not every blog will be your favorite, but it does not mean there's something wrong with the blog. moreover, not every comment or the form it comes in may be pleasant, but that's kind of part of taking an active role in any conversation.

now, speak your mind.


May said...

"i take the 'social' aspect of blogging quite seriously, and find very little worthwhile about shouting out into the void."

I don't think these are the only options, and from the thoroughness of your own analysis I take it that neither do you. I guess I am one of those bloggers who do like monologues. When I think about my own consumption of blogs, it's not necessarily to interact with the blogger but to perceive, interpret, (re)use. Like books: some passages I underline, some I don't like, some I interpret in a way that speaks to ME... food for thought. I suppose this is also how my own blog is used.

I can't say I _don't_ like comments, I do - otherwise I would have disabled commenting on my blog altogether. However what I struggle with is my fear of being influenced by comments. This seems to have happened to the Sartorialist, along with success perhaps and who knows what marketing deals etc. (I'm not a follower). Bloggin is the one area where outside pressure cannot make me change my input one way or another, where I don't need to compromise. Despite me saying that out loud, comments do have an impact on me and what I blog about, especially the kind of comments that suggest I change something. Maybe this is just a personal complex and weakness of character. Some stuff I post about seems to inspire some people every now and then, so I continue inviting and appreciating comments, but by no means is discussion the main aim of my blogging.

I don't know if this makes any sense.

May said... fact, am I confusing your point about "shouting to the void" with "having no comments"? Perhaps you more compare shouting to the void to having a blog with no readers?

Anu said...

Sartorialist ei ole ainoa, joka on väsähtänyt. Itse olen ihmetellyt, mitä tapahtui Altamira NYC:lle - joskus se oli inspiroiva katutyyliblogi, nykyään siellä on vain malleja. Sääli.

Mitä tulee bloggaamiseen, mä en ota kovin henkilökohtaisesti sitä, ettei mun juttuja aina kommentoida. Mulle bloggaaminen on ensisijaisesti kirjoitusharjoitusta ja omasta kamerapelosta irti pääsemistä ja jos joku innostuu kommentoimaan touhujani, se on ikäänkuin plussaa. On oikeastaan aika mielenkiintoista seurata, mitkä jutut innostavat ihmisiä kommentoimaan ja mitkä eivät - usein käy päinvastoin kuin olen itse etukäteen kuvitellut.

Mun mielestä sosiaalinen media vertautuu lähinnä jonkinlaisiin baarikekkereihin, joissa notkutaan lasi kädessä ja vaihdetaan sana pari samaan keskustelurinkiin eksyneiden kanssa - ei siis niin intiimiä kuin illalliskutsut. Mä tunnen useimmat mun blogissa kommentoimassa käyvät muutenkin kuin vain blogin kautta, mikä mun mielestä kertoo osaltaan siitä, miten sosiaaliset verkostot oikeastaan syntyvät.

Mä en muuten muista koskaan saaneeni kommentteja, joissa mua pyydettäisiin tekemään asioita "paremmin" eli jonkun tietyn kaavan mukaan. Mä olen itse blogannut vuodesta 2004 (tosin mun nykyisen blogin arkistot alkavat vasta vuoden 2006 lopulta) ja lukenut blogeja jo sitä ennen, ja olen ollut huomaavinani, että erilaisten blogien määrän lisääntymisen myötä säännöt ovat löystyneet, tai ainakin "erikoistuneet". Tarkoitan siis sitä, että eri aihepiirien blogeissa ehkä odotetaan olevan tietynlaista sisältöä, mutta säännöt eivät koske kaikkia blogeja. Alkuaikoinahan suurin osa blogeista oli "erikoistumattomia", päiväkirjamaisia.

Anna said...

Mulla on bloggaamiseen aika lailla samanlainen suhde kuin Anullakin: mä rakastan kirjoittamista - siis kirjoitan. Mun rupuiset ja totaalisen tasottomat kuvani ovat first and foremost tyylidokumentaatiota ja vaatepäiväkirjaa mulle itselleni - toki ne ovat esillä muillekin, mutta etupäässä kuvaan (ja kirjoitankin) itselleni, vaikkei varmaan aina siltä vaikuta. Ilahdun aina ihan valtavasti jos joku kommentoi - erityisesti jos olen toivonut keskustelua jostakin aiheesta tai kysynyt neuvoa kanssaihmisiltä. Blogiharrastuksen ylläpitäjänä kommentit eivät minulla kuitenkaan toimi, vaan kimmoke kirjoittaa nousee jostakin muusta. Ja koska koen kirjoittavani kuitenkin etupäässä itselleni (ja muutamalle ystävälle toki!), en koskaan koe huutelevani tyhjyyteen. Olenhan ainakin minä aina kuulemassa! :)

Sosiaalisuus blogeissa on minusta kuitenkin, parhaimmillaankin, niin fragmentaarista, että ajattelen edelleen (vanhanaikaisesti??) "oikean" sosiaalisen sijaitsevan jossakin ihan muualla. Parasta sosiaalisuutta bloggaamisessa musta on ollut se, että olen in real life tutustunut muutamiin hienoihin ja mielenkiintoisiin ihmisiin. Kuten sinuun!

Olen muuten omalla kohdallani ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten kohteliaasti ja ystävällisesti tuntemattomatkin blogissani kommentoivat. Törkyä ei tule käytännössä lainkaan, myöskään kehotuksia skarpata, parantaa tahi muuttaa jotakin en ole saanut. (Ainoa "negatiivinen" kommentti jonka muistan saaneeni oli muuan kommentti, jossa todettiin, etteivät tyyliäni kehuvat ihmiset varmaankaan ole vilpittömiä tai tosissaan! :) Tämä oli itse asiassa eräs kaikkien aikojen suosikkikommenteistani - olen siitä suorastaan otettu.)

Sartorialistista vielä: olen minäkin käytännössä lopettanut hänen bloginsa seuraamisen. Joukossa on edelleen hienoja katutyyliotoksia, mutta yhä enemmän myös tylsiä julkkisotoksia. Mä haluaisin ennemmin nähdä "tavisten" avantgardea kuin fäshön-suihkuseurapiirien esityksiä. Siksipä seuraan nykyään lähinnä Stil in Berliniä: se on ihan huippu edelleenkin. Haeskelen myös jatkuvasti uusia, vähän undergroundimpaa katutyyliä esitteleviä blogeja, joten vinkit ovat kovin tervetulleita!

Sartorialistin huumorintaju on myös tuottanut mulle suuren pettymyksen: aivan kuten sinäkin, myöskään minä en voi käsittää - enkä hyväksyä - hänen suhtautumistaan "matkijoihin" ja parodian tekijöihin. Halveksimalla ja moittimalla heidän toimintaansa Schuman paljastaa oman itserakkautensa ja pikkusieluisuutensa.

Kiitos muuten tosta kissa-sivuston linkistä. Mahtavaa katutyyliä! :)

Anonymous said...

Blogien sosiaalisuushan ilmenee myös muuten kuin kommenteissa... ...ja kommentteihin liittyvä "fanitusulottuvuus" on minusta ehkä vähiten kiinnostava asia blogien sosiaalisessa verkostossa. Kiinnostavampaa on kun ja jos innostaa toista ajattelevaa kirjoittajaa tarttumaan samoihin aiheisiin tai teemoihin omassa blogissaan.

Ja tästä tullaan siihen ainoaan blogien muotoseikkaan, josta itse yritän pitää kiinni, inspiraation lähteeseen linkittämisestä - muutenhan tuo mainitsemani sosiaalinen ulottuvuus häviää. Muutoin olen kyllä blogien karsinoinnista harvinaisen samaa mieltä...

Minulle yksi motivaatiotekijä bloggaamisessa on netin toiminnan tarkkailu - aikaisemmin asiaa tuli ihan tarpeeksi päätyössä, nykyisin vähemmän - mutta haluan silti pysyä kärryillä verkon monimuotoisesta dynamiikasta ja pitää työkalujen käyttötaidon ajan tasalla (analytiikka ym). Tuo johtaa siihen, että olen ehkä livän "ammattimaisesti" sitoutunut sisällön tuotantoon, sillä em. asioita on vähän vaikea ohjailla jos kirjoittaa vain silloin kun sattuu olemaan jotain kiinnostavaa sanottavaa (meikäläisellä ehkä noin kerran vuodessa). Onneksi asujen kuvaaminen on kevyehköä puuhaa ja muutakin hömppää saa pääteemani ympärille pullautettua melko vähällä vaivalla!

Anonymous said...

livän on siis lievän!

stellagee said...

may, i actually do take the social aspect – in all its forms – quite seriously. comments, linkage, explicit inspiration, all of it. if i wasn't interested in it i could just write a private journal or keep my socializing irl.

nonetheless, i understand what you mean by fearing the influence of comments – i don't think one is ever immune to attempts of influence your writing – but that comes down to a strange strand of commenting, namely handing out requests for changes in the blog which i just don't fundamentally understand. that is, i am not at all too keen on compliments and not at all interested in suggestions on how to improve my blog. so far i have only received one request here, but i see the type of commenting around the blogosphere a lot. i seek conversation, not praise or improvement suggestions.

i used the term 'void' here to denote a subjective feeling of speaking and getting no echo – i know lots of people read my blog and therefore, i find the silence somewhat daunting. i think it comes down to the kind of content i create: predominantly (although not exclusively) my blogging is based on uttering an idea or thought for my readers and a following silence feels strange. just as i described as telling a story for a table full of people and them just ignoring it altogether.

but, as i wrote, people write blogs differently and with different expectations. there are some trends (such as the type of commenting where readers feel that they have the right to ask the blogger to change) that i find disturbing, but i do understand that some prefer monologues.

anu, hah, mä luulin, että altamira oli nimenomaan malliblogi – en ole seurannut sitä kovin pitkään enkä jaksanut innostua...

allekirjoitan tuon havainnon, että kommentteja tulee usein juttuihin, joihin niitä ei odottanut ja päinvastoin. en mäkään ota kovin henkilökohtaisesti, jollei kommentoida, mutta kun mun toiveenani on keskustella, niin yksinpuhelu tuntuu tylsältä.

cocktail-kutsu -vertauskin on ihan toimiva, vaikka mä koen, että sosiaalisessa verkostoitumisessa mennään usein todella diipeille vesille. mun elämässäni nettiverkostot eivät mitenkään yksiselitteisesti linkittäydy irl-verkostoihin, joten ainakaan mun kohdalla niiden kautta ei voi tehdä kovinkaan selviä johtopäätöksia sosiaalisten verkostojen syntymisestä.

stellagee said...

anna, mä uskon, että lähtökohtana bloggaamiseen pitää olla kirjoittamisen/kuvaamisen/kertomisen rakastaminen – muutenhan koko homma kuolee jo lähtöportille. kommentit ja verkostoituminen linkittämisen ja aiheiden jatkamisen avulla on mulle kuitenkin niin olennainen osa sosiaalisuutta verkossa, että kaipaan niitä, vaikkeivat ne voikaan olla se ravinto, millä blogi porskuttaa.

mulle verkkososiaalisuutta ei pysty erottamaan muusta sosiaalisuudesta, niin olennainen osa mun olemistani se on. monella tapaa kokeellinen, mutta vahvasti aito ja oikea. ehkä tämä ero selittää myös sen, miksi monet blogien lukijat lukevat niitä kuin lehtiä – ajatus bloggaajasta toimittajan kaltaisena tms. sopii yhteen selvän tosimaailman ja verkkomaailman erottelun kanssa. ehkä?

mä olen onnellinen siitä, että törkykommentit ovat oikeasti aika vähäisessä asemassa blogimaailmassa yleensä. en mäkään niitä ole saanut ja hyvä niin. uskon toki, että blogin sisällöllä on paljon tekemistä sen kanssa, millaisia kommentteja sinne voi odottaa (vaikka toki myös valtava suosio vaikuttaa siihen, että laidasta laitaan tulee palautetta) ja ainakin sun blogi on niin positiivinen, että sinne nillittäminen tuntuisi varmasti kenestä tahansa tyhmältä ja niin turhalta.

kamicha, ihan samoin muakin perusfanittaminen kiinnostaa ehkä vähiten ja keskustelun jatkuminen blogin ulkopuolelle on vähintään yhtä olennainen osa sitä kuin kommenttilaatikossa käyty vaihdanta.

mullakin on yllättävän paljon edelleen intoa tarkastella nettiä sen muuttuvia ilmiöitä analysoiden. joskus jopa rasittumiseen asti. huomaan, että tasapainoilen blogin kanssa jatkuvasti omaehtoisuuden ja blogikonventioiden seuraamisen välillä ja pyrin pysymään tietoisena siitä mitä teen. välillä se on yllättävän vaikeaa. mutta tuo "ammattimaisen" sisällöntuotannon aspekti kalskahtaa kovinkin tutulta, vaikka joku pieni boheemi mun sisälläni taistelee sitä vastaan...

e. said...


Vertauksesi päivälliskutsuista oli hauska ja tavallaan antoi minulle uuden näkökulman tarkastella koko bloggaamista. Vertauksen avulla voin ehkä alkaa ymmärtää jotakin blogien ja bloggaajien verkostoitumisen dynamiikasta - sekä siitä, miksi itselläni on jatkuvasti niin ulkopuolinen olo. Tulenhan kutsumattomana ja ennestään lähes kaikille vieraana Blogspotiin.

Oma kirjoittamisen taustani on päivä- ja muistikirjoissa ja kuten muutamat kirjoittajat yllä, kirjoitan ja otan kuvia ennen kaikkea itseäni varten. Kommenttien odottaminen, vaatimisesta puhumattakaan olisi itselleni jotenkin niin liioiteltu, narsistinen ja uskomaton ajatus, etten pysty kuvittelemaan, millä rahkeilla sellaista voisin tehdäkään. Totta kai olen haltioissani, kun tekemiseni huomataan, ekstaattinen, suorastaan, jos johonkin esittämääni tartutaan - yksi syy siirtymiseeni Blogspotiin (pidin aikaisemmin käyttötiliä Live Journalissa) oli löytämisen helppous ja paremmat kommentointimahdollisuudet. Mutta tuntuisi jotenkin ihan uskomattomalta vaatia lukijalta jotain - ellei ehkä nyt sitten sitä, että hän antaa minun olla olemassa (live and let live)?

Mutta siis kieltämättä ajatus sosiaalisesta verkosta on mielenkiintoinen teoria!

stellagee said...

e., hassua, että mielestäsi kommenttien toivomisessa (ei kai tässä vaatimisesta ole puhuttu?) mennään jonkun rajan yli tässä läpeensä narsistisessa (mun mielestä kuitenkin yleisesti ottaen terveellä ja hyvällä tavalla) hommassa, jota bloggaamiseksi kutsutaan. kirjoitin aiheesta aiemmin täällä. jokainen, joka tilansa internetsistä ottaa, kai uskoo olevansa siihen oikeutettu ja joku syy sillekin, että siirtää "itselle" tekemänsä projektin julkiseen syyniin kai löytyy?

ja jokainen meistähän on näihin "kemuihin" tullut joskus ekaa kertaa – kommentoijana tai bloggarina – ja ollut aluksi yhtä tuntematon. vähitellen oppii tuntemaan toisia, thus, sosiaalinen media.

asiaahan voisi leikisti ajatella heittämällä pallon toiseen suuntaan ja kysyä eikö ole aika töykeää käydä lukemassa toisen juttuja säännöllisesti osallistumatta ja antamatta itse yhtään mitään... sama kuin hengaisili jatkuvasti toisten bileissä puhumatta sanaakaan kellekään.

May said...

"sama kuin hengaisili jatkuvasti toisten bileissä puhumatta sanaakaan kellekään."

Tai jospa verrataan blogeja vaikka Speakers' Corneriin tai katusoittajaan, jotka eivät varsinaisesti _kutsu_ ketään luokseen? Hehän eivät käsittääkseni aseta yleisölle minkäänlaisia osallistumispaineita, mutta ovat vastakaiusta kai kuitenkin hyvillään? Tällainen vertaus on ehkä omaa bloggausideologiaani lähempänä, jos nyt siis vertauksia ylipäätään aletaan etsiä.

stellagee said...

may, niin tuohan vastaa jollakin tasolla kuvaamaani monologi-bloggausta, mutta pidän hiukan huonona vertauksena tuota katusoittaja-ajatusta. bloggaajathan eivät möykkää ihmisten tavanomaisten reittien varrella pyrkien kiinnittämään huomiota, kiitollisena jos onnistuvat, vaan niiden pariin hakeudutaan vartavasten (linkkien tai hakujen kautta) ja yleisesti ottaen myös toistuvasti.

speaker's corner ehkä voisi kuvata jotain blogilista-palvelua, jonne sinnekin hakeudutaan ja satunnaisotannalla päädytään kuuntelemaan jotain.

Anna said...

to continue with the dinner party metaphor: when it comes to blogs i often feel like an uninvited guest whose stupid comments aren't interesting in anyone's opinion, or even welcome. therefore i seldom comment on anything, and end up being the creepy stalker who knows a lot but whom nobody knows.

mostly though if i were to say something it would be compliments or something like "dead on!" - comments the type of which stella just declared unwelcome :D but what else can i do if i do like the outfit or totally agree? i mostly only follow blogs i like and bloggers with whom i agree on most things, as following them is kind of like a hobby and meant to de-stress instead of causing rage-related aneurysms. moreover, especially stella here discusses her topics in a way that makes me feel like there's nothing left to say, and that's why i like following this blog in the first place.

in addition, it gives me anxiety how the finnish blogosphere feels so small and crowded. everyone (that i follow) knows each other and poses in each other's pictures, which only adds to the feeling of me - a "tamperean non-blogger" - being an outsider who's not allowed to talk, or even worse, the creepy stalker.

well, of course everything comes down to me being plain insecure about myself and a bit shy. but up till now i've found it ok just being a silent fan and enjoying my favorite bloggers' thoughts. the outsider-ness only bothers me when i really want to know something about the blogger or whatever, but find it too awkward to just go ahead and ask.

Anna said...

btw i'm a different anna. haha.

stellagee said...

anna, first of all, thank you for your comment and viewpoint. i'm glad you feel comfortable enough to speak, because i can totally relate to the experience you describe as being the one at the dinner party who's uninvited and only has uninteresting things to say. trust me.

but fear not, i believe my blog is an area of free expression and, as i said before, all comments are welcome. even compliments (i mean, who would not like them even if it's not what i was after?) or total agreement. and no, i do not expect everyone to speak, it's not mandatory or demanded. i just like to hear from you.

in my view, what i write here (when i try to express an idea or viewpoint on a matter; obviously i don't in every post) is very incomplete and far from providing all viewpoints. therefore, i wish to receive another idea, a challenge or a perspective – just so i can learn. i just assume that the people, like yourself, who actually take the time to read my text, probably have something interesting to say. i may not agree, but i welcome disagreeing opinions as much as i cherish ideas that take mine further. it probably comes down to myself being a curious creature...

and yes, i can imagine that the blogistan might seem like a little village of insiders who all know each other and hang out. for some bloggers it might actually be the case: it's easier to blog when your friends share your hobby. it is a hobby after all.

for me, blogging has provided friends with whom i socialize through different media. many of those i have never met irl, are just as important as those we have taken the relationship offline with.

but as these comments have already revealed, i can talk for myself mostly because other bloggers may not share my views. nevertheless, i hope you don't feel like you're uninvited anymore at least here. :)

Anna said...


Sugar Kane said...

Kiinnostavaa keskustelua, ironista, että huudeltuani pitkään keskustelun perään omassakin blogissa, en ole kerennyt osallistua...

Ajattelen hyvin pitkälle sun tavoin, Stellagee, päivälliskutsu-vertaus toimii. Mun lähtöajatus kaikelle julkiselle kirjoittamiselle tai muulle julkaisutoiminnalle (että lätkii vaikka kuvia avoimeen flickr-tiliin) sisältää oletuksen jonkinsortin narsismista ja kommunikoinnin toiveesta. Ja nyt siis on syytä huomauttaa, etten käytä tässä "narsismia" minkään persoonallisuushäiriön nimenä tai epätoivottavana ominaisuutena, vaan kuvauksena eräästä yleisinhimillisestä ominaisuudesta. Kunpa joku jossain huomais mun jutut, ja ne tekisivät häneen jonkinlaisen vaikutuksen.

Toisaalta, jaan "toisen Annan" havainnon siitä, että ylipäätään jaksan lukea vain sellaisia blogeja, joiden mielipiteet ja jutut yleensä ovat lähtökohtaisesti sellaisia joista "tykkään". Toisaalta, sellaisen "Dead on!" -kommauskin on AINA tervetullutta, myös blogin ulkopuolella. (Terkkuja sille kivalle tytölle laittoman pakettiautotaksin takapenkillä viime lauantaiyönä....) Itseasiassa, mun hedelmällisimmät blogijuttuihini tai blogi-identiteettiini perustuvat kohtaamiset tuntuvat tapahtuneen "tuolla ulkona", ihan psykofyysisissä tilanteissa...

stellagee said...

sugar kane, mäkin jaan tuon perusoletuksen, että huuteleminen tyhjään lienee aika harvinainen peruste huutelulle. kommunikointi jää puolitiehen ellei siihen tule vastineita.

mäkään en lue blogeja, jotka aiheuttavat mulle närästystä, mutta luen blogeja muutenkin ihan hirveän vähän. useimpien kohdalla kolahtaa kuitenkin vain osa asiasta eli mä nyt vaan olen tällanen vääntäjä, joka harvoin on täysin samaa mieltä kenenkään kanssa kovinkaan pitkään. ehkä mun odotukset siis johtuu siitä? totta on myös se, että varmasti hedelmällisimmät keskustelut tapahtuvat vieläkin tuolla ulkona, mutta mun toive olisi, että ne voisivat tapahtua yhä enemmän täällä...