i remember my first pair. i was of the tender age of 15, the year was 1992, i listened to the smiths, suede, depeche mode and happy mondays, and the most exciting thing in my life was seeing the cure play live at the hockey stadium in helsinki. shoegazing required the right shoes. they were black, soft cap, 10-eye wonders that ripped my heels apart and created permanent calluses on my big toes. i wore them with over-the-knee socks and shorts, leggings and long loose flowery dresses. they got lost somewhere after the britpop scene evaporated in the late nineties.
my second pair, acquired soon after the first, was steel cap and i wore them to pieces. after they were found in the storage a couple of years ago it was clear they had been the object of passionate love: the inner soles were molded and bumpy and the leather was torn. they were thrown out a few months ago by my sweetie who has the ability to do things i dare not.
in my adolescence i was temporarily unfaithful and strayed towards a pair of underground boots. their toes pointed arrogantly towards the sky and there were 16 eyes to tie. my frivolous relationship didn't last and i sold them soon after to someone who felt more at home with them. i think she was a goth. gdmn.
i left my boots at home with my parents as i moved out. but like every fashion love of past, they came full circle to remind me of my youth and in 2006 i bought a new pair. it turned out too small, went unworn for a full year until i sold it to a friend and got another, metallic blue pair that has started to fit my feet like a glove. since then there has been an addition of a white pair, a serious consideration for a black, lizard print pair and a hunt for a limited edition grey version.
despite having fans merely because of trends and fads, just like tatty converse, dr. martens are classics that speak loads about their wearer. i have friends who hunt for the originals, still manufactured in england because nothing else will do – even for their children. some of my acquaintances adhere to careful tending routines to keep theirs pristine. many hold beliefs about correct lacing techniques. i still lace mine as i was taught by a teenage crush but, against the grain, let them age as they are. no polish, no oils, nothing. still they hold their grace.
this year dr martens turns 50 years. in celebration they have collaborated with 10 artists to record a version of a classic song to represent the fans of dr martens. they have, in part, collaborated with 10 directors to create videos for the songs. they will be released throughout the year, but there are already three brilliant tracks online.
here's one that speaks straight to my teenage self.
here's the full list with release dates.
10 comments:
Oih ja voih! Olet onnekas kun kenkäsi säilyivät (ennen miehen interventiota) - mun vanhemmat heitti säälimättömästi pois kaikki niiden luokse säilötyt teini-iän aarteet: mun kielikurssilla camdenista ostamani teräskärkiset martensit, siskon getta gripit, mun käärmeennahkabuutsit (hei, oltiinhan sentään 90-luvun alun Hyvinkäällä), nyöripuukkarit ja hapsumokkasiinit... Auuugh! Noh, totuuden nimissä on sanottava, että nykyään niiden kunto olisi todennäköisesti melko karu.
Menetyksen tuskan vuoksi en oo kyenny ostamaan uusia. Ah niitä muistoja, 15-vuotiaana ekaa kertaa "yksin maailmalla", sisko oli kertonut että Camden on cool, Lontoo oli jotain niin siistiä, ostin sieltä NE OIKEAT KENGÄT... Voi video!
Mun alkuperäinen Martens-parini (10-reikäiset soft capit, tietenkin) 90-luvun alkupuolelta on edelleen tallessa vanhempien kellarissa. Jalkani on kasvanut ajan kuluessa niin, että jouduin 2000-luvun alkupuolella ostamaan uudet, puoli numeroa isommat. Nyt uudemmat alkavat olla siinä pisteessä, että nahka murtuu siitä perinteisestä kohdasta, varpaiden tyvestä. En silti aio heittää niitä pois, vaan mennä kysymään suutarilta, voisiko niiden sisälle liimata jonkun paikan, jotta ne säilyisivät edelleen vedenpitävinä.
Mulla on myös 3-reikäiset steel cap -kengät ja joskus mulla oli kirkkaanpunaiset 8-reikäiset kiiltonahkaiset soft capit, jotka osoittautuivat liian pieniksi/joustamattomiksi, joten annoin ne pois. 10-reikäinen soft cap on kuitenkin mulle edelleen Se Klassikko.
Mä itse odottelen par'aikaa, että saisin omani kotiin lähettifirmalta, mutta tavallaan mulla on jotenkin hirveän ristiriitainen olo, johtuen lähinnä just kenkien vahvasta klassikkostatuksesta. Vaikka mulle on aivan sama, mitä ihmiset ajattelevat musta ja mun valinnoista, en haluaisi kenenkään ajattelevan hankkineeni niitä sen vuoksi, että ne on ( olleet) in. Mä kun en valitettavasti voi laittaa niitä nostalgisoinnin piikkiin, vaikka kernaasti haluaisinkin :) Mutta ehkä mä voin ne jalassa kuvitella olevani se teini, joka ensimmäistä kertaa kiskaisee maiharit jalkaansa ( se tunne on tuttu ), eikä mitkä tahansa-vaan Martensit :)
Myös mun ekat Martensini olivat 10-reikäiset, mustat soft capit), vuodelta 1992 tai 1993. Muistan edelleen, miten vanhempani vähän ihmettelivät kun käytin niitä kaiken aikaa (niin, myös kuumimmalla kesähelteellä...), mutta vaihtoehtoahan ei ollut. Postauksessasi mainitsemasi asukombinaatiot herättävät suloista nostalgiaa: just tuollaisia yhdistelmiä mäkin pidin.
Kuten olen omalla tontillani itkeskellyt, mulla ei tuon teini-iän ankaran kulutuksen myötä tuhoutuneen parin jälkeen ole ollut Martenseja. Eikä ole edelleenkään. Onneksi Mies sentään ylläpitää perheemme Martens-tilannetta useilla pareillaan. Vaan nyt, juhlavuoden kunniaksi, mun on kyllä pakko saada Docit taas itsellenikin. 10-reikäiset, mustat soft capit. Varmaan tosin koon isommat kuin silloin, yli 15 vuotta sitten...
Ja aion pitää niitä, jälleen, tyttömäisten kukkamekkojen parina! Mun habitukseeni Martensit tuovat niin paljon militanttia menoa ja maskuliinista virettä, että mun on pakko tasapainottaa vaikutelmaa kukilla ja pitseillä. Mut vastakohdat ja kontrastiset vaikutelmat nyt viehättävät mua eniten muutenkin.
birger jaarli, bootsit tosiaan säilyivät, mutta nahka ei oikein kestänyt vuosia varastossa. eli auttamattomasti se oli hapertunut ja kovettunut. poisheitto oli ainoa järkevä ratkaisu...
getta grip! hei, ne mun ei olleet undergroundit vaan getta gripit! miten olen voinut unohtaa... tuolla oli (ainakin silloin) ihan vissi ero. bootsit... mulla oli ruskeat nilkkabootsit kasilla – need i say more.
ja oih, lontoo ysärin alussa... covent gardenin dr martens -liike... huoh...
anu, 10-reikäinen se klassikko taitaa mullekin olla. hoitamatta muuten se nahka tuntuu murtuvan helpommin/nopeammin, mutta jotenkin mä en taivu siihen puunaamiseen. toivottavasti paikkaus onnistuu!
salka, onnea ensimmäisistäsi! vaikka me tädit nostalgiapauhuissamme täällä mesotaankin, niin 50 vuoteen mahtuu aina uusia käyttäjiä niiden vanhojen, jo luopuneiden ja meidän uusioinnostujien lisäksi. eli ei muuta kuin vasara esille ja naputtelu, että selviät ensimmäisistä käyttökerroista hengissä...
anna, niin just, nehän nimenomaan piti vetää jalkaan kesällä! muistan kun kuljin helteisessä pariisissa martenseissa ja jättimekossa ja nielin katupölyä ja olin niin kosmopoliitti kuin 15-kesäinen voi olla... hih.
aivan totta. maskuliinisen ja feminiinisen välillä tasapainoilussa martensit ovat aikamoinen statement, joka usein vaatii selvän erottautumisen tyylillisesti, ettei mene liian militantiksi.
asiasta villasukkaan: olenko mä ainoa, jonka mielestä oli cool, että oli isot jalat teininä? (social outcast, tiedän...) ostin yläasteen ja lukion alun aina järjestään liian isoja kenkiä, joten vanhojen kenkien ongelma on ennemminkin se, että ne ovat liian suuria. heh.
Villasukka onkin avainasemassa näissä maihariasioissa, niiden kanssa maihareita voi pitää kesälläkin.
Mulla oli ruskeat mokkabootsit (joiden nilkoissa oli sellaiset rensselit, miksi niitä nyt sanotaankaan) joskus lukion alussa!
Mun on pakko kommentoida, ettet ole ollut ainoa, joka on ostellut liian isoja kenkiä :D( En tiedä, mä varmaan en silloin nuorempana edes tohtinyt uskoakaan, että mun kengännumero olisi oikeasti 37, ja saan muuten nykyisin kuulla asiasta kuittailua eräältä ystävältäni, jonka mielestä ostan nyt liian pieniä kenkiä.)Harmittaa, sillä monet vielä nytkin käyttökelpoiset olisivat jees, jolleivat olisi liian isot. Mua oikeasti ketutti myydä mun yo-kengät kirppiksellä, mutta minkäs teet, kun on tullut osteltua liian isoja kenkiä :T
Niin ja sanottakoon, en siis ostanut isoja kenkiä siksi, että ne olisivat olleet cool :D Paitsi ehkä joskus 13-vuotiaana, jonka jälkeen havahduin että ne oikeasti monta numeroa liian isot kengät luovat nopeasti Hessu Hopo-efektin..
mun ekat martensit oli kans kymppireikäset soft capit. ostin ne aikoinaa turusta siit liikkeest ku oli hansas, myi kaikkee rokkii kamaa mikä ihme sen nimi oli en muista. sen jälkeen tukholmast jäi käteen 14 reikäset steel capit ja ne kulu puhki. pohjii on koitettu liimata ja korjata useita jertoja mut ne ei vaan pysy kiinni. schade.
brightonista ostin kesällä 1991 sellaset martensin kävelykengät mis on isot soljet nauhojen tilalla. ne on kans edelleen tallella mut siin kuosissa etten o varma onko niistä mihinkää.
ja mun uusimmat on ne kirkkaanpunaset berliinistä syksyltä 2006 mitä en meinannu saada jalasta pois stellan eteisessä muutama kesä sitten.
oon aina haaveillu valkosista martenseista, samoin ku tumman vihreistä ja viinipunasista. aika näyttää saanko niitä koskaan.
martensit edustaa mulle (kin?) nuoruutta ja sitä huolettomuutta ja ehdottomuutta mitä taas nuorus edustaa mulle, edelleen martensit jalassa koen olevani jollain tapaa "voittamaton" ja klassisen tyylikäs ja, joskin nykyään hienostuneemmalla ja aikuisemmalla tavalla, hiukan kapinallinen ja vaihtoehtoinen.
mä käytin mun mustia maihareita kiltin (=kirppikseltä löytyneen skottiruutuisen kietaisuhameen..) kanssa keällä 1997 mut siitä meni maku kun alko näkymään festareilla "kilttiä" kaikenlaisten jurpojen (ei millään pahalla..) päällä. ku ei halunnu kuuluu siihen porukkaan. jos ottais askeleen edemmäs ja tekiskin skottiruuruset shortsit täks kesäks, olis samassa hengessä kiinni mut ei silti kuuluis siihen risupartaisten pitkätukkien joukkoon
mul on noussu aika rankka kuume ja ajatus on sumentunut.
ja enemmän ällöttävänä anekdoottina i must kertoo viel et maihareissa mua aina hämänny se ettei ne haise koskaan ikävästi hieltä vaikka olis koko kesäisen päivän ollu jalassa, niist tule vaan hyvin voimakas nahan tuoksu.
anu, niin totta, villasukat kuuluvat martenseihin myös kesällä!
salka, haha, mä taisin kuvitella, että aikuisilla tytöillä on isot jalat ja ostin siksi toiveikkaana liian isoja kenkiä. homma alkoi kuudennella luokalla, kun halusin glitterpäällysteiset ballerinat ja niitä oli vain aikuisten kokoisina 36-. tungin ne täyteen pumpulia, että pysyivät jalassa. pikkusiskon jalat olivat jo silloin isommat kuin mun, ja tunsin alemmuutta. hessu hopo -hiffaus muutti kaiken sitten hiukan myöhemmin...
ja hei, mä en edes jäänyt miksikään pikkujalkaiseksi: mulla on ihan kunnon kavio 38,5.
jaakko, toi "sitä huolettomuutta ja ehdottomuutta mitä taas nuorus edustaa mulle, edelleen martensit jalassa koen olevani jollain tapaa "voittamaton" ja klassisen tyylikäs ja, joskin nykyään hienostuneemmalla ja aikuisemmalla tavalla, hiukan kapinallinen ja vaihtoehtoinen." on niin totta. edelleen. samaa tunnetta ei synny hienoimmissakaan korkkareissa. ja taidat olla oikeassa myös tuossa sukkamehuasiassa...
kannatan muuten skottiruutushortseja. ou jes!
Post a Comment