it has been six months since i chopped off my hair. as you might remember, i pondered the idea for a while, evaluating the pros and cons, and then just went for it. i was aware of some of the consequences associated with becoming a bald woman. some i wasn't.
the most curious type of attention arrived in the form of two identical interview requests from magazines. both journalists wanted to write a story about two different types of women: the involuntarily and the voluntarily bald. they both started from the biblical (?) reference of hair "crowning" a woman and our personal views on the statement.
i agreed to do one and turned the other one down – i think i've had enough of media attention and i do not wish to become the spokesperson for voluntarily bald women – and it was published in print here last week.
i wanted to do the interview because i found the juxtaposition of two bald women interesting. the idea that femininity was tied to the amount of hair on one's head is obviously entirely implausible to me. therefore, i have pondered why it is such a common statement among involuntarily bald women to say (or does someone say it for them, i dunno...) that losing their hair feels like the grandest insult on their femininity. honestly, i have never understood it.
nevertheless, i can appreciate that the loss of control over one's appearance when seriously ill must be a debilitating feeling. as women we have learned to consider our hair a matter within our control. while we might not be entirely happy with what we begin with – and most seem not to be – we work with what's given to our best advantage. the presumption makes weeping after a disastrous hairdresser visit understandable.
it seems not to be an issue of the hair in itself, but the inability to decide. thus, i don't think losing hair equals losing femininity but as a telltale sign of illness it is the final straw in the loss of self-sufficiency. the ultimate horror hairdresser visit that you cannot undo. therefore, the comparison of our stories is not about hair, but of authority; my action is a display of an individual taking charge, theirs is the complete opposite. if we take certain assumptions about people as self-guiding and independent as given, the difference is clear: i start from my own decision, theirs is about coming to terms with the inability to decide and, hence, is necessarily a more operose and profound process.
all pics by jukka rapo.as far as my own experiences with daily interaction go, here's a recap. i knew people would give me a second look when i pass them by. i wasn't quite prepared for the direct staring and ogling. i assume much of it is to determine whether i was sick (should they feel sorry for me or not) or just someone who defies the common aesthetic.
i knew people would assume it was alright to touch me without permission – somehow the urge to fondle a shaved head seems almost universal, and most ask permission only nanoseconds before their hand is already on me which does not exactly count as asking in my books. it's similar to what some pregnant women talk about walking around with a round belly: it "invites" touching and is considered an accepted invasion of personal space.
it has been interesting to note that after a few drinks people become quite curious to understand my motivation and quite keen to reveal their own views about my choice.
i have been asked whether i wanted to prove a point: a feminist rebellion of a sort. i could probably dwell on the matter endlessly, but here the differentiation between my own motive and how i am read by others becomes most clear. as an aesthetic choice i definitely am proving a point – that i can feel comfortably beautiful without hair – but really, that's it. some people play with lipstick, i change my hair. my motivation is nothing grander.nonetheless, i do understand that aesthetics are not insular and my action can be read as a political statement. and that's fine by me, as well, but i personally do not feel i am rebelling or doing anything exceptional. i guess it means my view on gender expectations has surpassed the need for a woman to have hair – probably one of the most insignificant ideals worthy of holding close in this matrix of gendered signifiers of ours. sadly, i am also very aware it is not so for the majority of people.
many focus on my tattoo, but some do not notice it at all. understandably i am asked about the pain, but hardly anyone considers the decorative aspect of inked orchids except for a very sophisticated male customer at bloomingdales soho who after finding out the origin of my tattoo started a conversation about how finland is supposedly one of the best places to live on earth...
my relationship has been a keen worry for some: how did we survive the loss of hair? well, fine. seriously, people...
strangely i have received more extravagant compliments than usually: i have been dubbed "the perfect woman" on more than one occasion – which is definitely not something i am used to. my choice has been described as "so fashion" and "incredibly beautiful". there is almost a fetish-like concupiscence in the air sometimes which is both amusing and distressing.
usually the positive comments refer to bravery: for most people shaving your hair seems like a very gutsy thing to do. as i am fairly well aware of what it means to carry a signifier of social insubordination on a daily basis, i must confess i can imagine many worse stigmata than a voluntarily shaved head. there is bravery and bravery, and seriously, hair grows back really, really soon.
the weirdest comments come down to claiming that it is easy for me to do this because my head is perfectly shaped and have such a delicately beautiful face. now come on, i am not by any means conventionally beautiful and even adding 'un-' to the 'conventionally' is pushing it. my head shape is fine, but delicate is kinda far except if you're describing my lips.
on the other hand, i have been asked for the reason i voluntarily went uglier and less feminine than before – especially because i still wear heels and dresses. my bald head has been interpreted as an attempt to deprettify myself and the question was posed in an accusative fashion, almost as if my expression of femininity was an insult towards all womankind. the paradoxical way i build my personal style around clear signifiers of both the feminine and masculine proves too much for some to understand.
tangentially the hostility of some women towards my choice as playing with a serious issue – i.e. cancer – never ceases to surprise me. i guess our public discourse on illness is limited to stories of resilience and sorrow, and many have only a few methods to deal with sights that remind them of their own vulnerability.
another point where my motives and outside reactions do not match entirely is the way such a strong look distinguishes me: people always remember me nowadays and recognize me without trouble. since i have the worst memory of faces (i must suffer from some kind of prosopagnosia) there's been aplenty of awkward moments. leaving a mental imprint on people is both a blessing and a curse because you're being screened for better and for worse. i have started to grasp the way minor celebrities must feel because people recognize them so easily.
overall and although i did not intend this to happen, i have bewildered many people and challenged their views on what a normal member of society should look like: for someone gainfully employed, even successful, well educated, active and happily involved in a relationship my look seems inconsistent. since i cannot be easily boxed as a member of some subculture, i have been told that people see me as a freak – something i somehow have trouble to grasp – and have been informed that many people hesitate approaching me in my perplexity. i have noted repeatedly that people seem genuinely surprised to find me "nice" and friendly – a bald woman is one scary sight, you know...finally and despite probably sounding slightly annoyed above, i love my bald and it has become the ultimate accessory: i never lack the necessary edge i want in my look although it is quite easy overdo. the edge also becomes burden because whether i am aware of the details of it or not, people are quick to judge me by my appearance. what i see in the mirror does not correspond to what i am seen as, and while my observation provides nothing novel on the incompatibility of self-image and peer evaluation, it reminds me of the subtlety of signals we send.
do the thoughts written above sound familiar to you? what do you think when you see a bald woman?
10 comments:
Uskon kyllä, että kalju nainen herättää huomiota, varmaan tosiaan monenlaistakin huomiota. Mä olen itse kuitenkin vissiin sen verran outo, etten ajattele mitään sen kummempaa nähdessäni kaljun naisen, vaan arvioin näkemääni pääasiassa kuin mitä tahansa lookia: sopiiko se siis mielestäni ko. henkilön meininkiin vai ei. Ja sun meininkiin kalju sopii loistokkaasti - mä olin heti sitä mieltä kun pohdit tuota vaihtoehtoa, ja lopputuloksen nähtyäni olin vain enemmän sitä mieltä! Sä olet mielettömän kaunis noissa(kin) kuvissa!
Ymmärrän siis täydellisesti sen, että hiusten ajeleminen voi olla puhtaasti esteettinen valinta, eikä sen tarvitse viestiä muuta. Itse en muuten ikinä yhdistä kaljua sairauteen: se voisi tietenkin kertoa myös (syöpä)hoidoista, mutta jostain syystä tämä vaihtoehto ei koskaan käy mielessäni nähdessäni kaljun naisen. Ennemminkin vain ajattelen (mikäli kokonaisuus siis minusta on onnistunut!), että kysessä on tyyppi, joka tuntee itsensä ja tyylinsä!
Erittäin asiallinen kirjoitus ja monta hyvää pointtia! Itse tartuin loppuosioon jossa pohdit sitä, kuinka ihmisiä hämmentää se, kun joku ei olekaan laatikoitavissa, kuten kaljujen naisten kohdalla varmaan monilla halua on. Vaikken olekaan kalju, tunnen hengenheimolaisuutta, erona se, että minulla on kaljun sijaan lävistyksiä. En ole enää mikään 18-vuotias nuori, mutta lävistykset miellyttävät esteettistä silmääni edelleen, kuten ovat tehneet ihan teini-iästä lähtien. Ja uskon hämmentäväni ihmisiä, sillä en muilta osin mahdu siihen yleiseen käsitykseen, mitä ihmisillä lävistetyistä ihmisistä on. Olen koulutettu, työskennellyt lievästi sanottuna konservatiivisille tahoille, olen hyväkäytöksinen ja ystävällinen. Eikä parisuhdekaan ole mieltymyksistäni rasittunut :D Ja tämä yhtälö on joillekin kovin vaikea ja se tuntuu itsestä jokseenkin päättömältä.
Mutta, jos jonkinlaisen statementin haluaa omalla habituksellaan tehdä, on se sitten varmaankin se ennakkoluulojen ja stereotypioiden kumoaminen!
Toisille sopii pitkä, blondi tukka, toisille kalju. Sinulla mielestäni kalju kyllä on aika sujuvasti linjassa muun tyylin kanssa!
Kiitos hienosta kirjoituksesta! Tässä nousee esiin paljon asioita, jotka ovat mulle tosi vieraita ja hämmentäviä nykykulttuurissamme.
Ensinnäkin naisellisuuden määritteleminen ja jotenkin se kapeus, mikä valtavirrassa on hyväksytysti naisellista. Kustukaa mua vanhaksi, mut perstuntuma sanoo, että tämä "sallittu" on kaventunut sitten iloisten nuoruusvuosieni. Ollaanko "me" sisäistetty joku post-feministinen backlash hiuskarvoineen? Siis mulle vanhana ysärijyränä on hyvin, hyvin vierasta samastaa pitkät hiukset ja naisellisuus - pikemminkin musta tuntuu, että silloin kun olin nuori, mageilla naisilla oli järkiään lyhyt tukka ellei Sinead-kalju. Tai ainakaan mä en kiinnittänyt asiaan sellaista huomiota, miltä se nykyään tuntuu.
Taitaa myös olla niin, että vapaaehtoisia naiskaljuja on jotenkin "julkisuudessa" (edes tällaisessa puolijulkisuudessa) vähemmän...
Itselleni koko naisellisuus ja naisellinen edes tyyliä kuvaavana adjektiiveina ovat hankalia käyttää - arvostamani ja avustamani naistenlehti antoi mun mielestä meille kirjoittajille tästä hyvän nyrkkisäännön, vapaasti mukaillen "jokainen on naisellinen tavallaan, meidän tehtävä ei ole luoda normeja tai määrittää naisellisuus vain yhdeksi/joiksikin tavoiksi olla, pukeutua, käyttäytyä". Harmi, ettei tällainen sanatarkkailu ole kauhean muodikasta yleensä tyylipuheessa....
Anyway, jäbä näyttää mielettömän hyvältä, myösö näissä kuvissa!
Mietiskelin kirjoituksesi luettuani että on vähän vaikea kommentoida mitään, kun en henkilökohtaisesti tunne ketään kaljua. Ja sitten 10 min päästä tajusin että niin tosiaan, yksi parhaista ystävistäni ajoi lyhyen siilin muutama kuukausi sitten! Jotain ehkä siis kertoo se, ettei ystäväni muodonmuutos mullistanut maailmaani niin paljon että edes muistaisin koko asiaa.. Ystäväni siili sopi hänelle erinomaisesti (tosin tämänhetkinen hieman kasvanut poikatukka on mielestäni vielä imartelevampi), eikä mielessäni ole käynyt että hänen naiseutensa olisi millään tapaa sitä kärsinyt. Hiuksettomuus/poikatukka, Kiisselin mainitsemat lävistykset, tatuoinnit yms tuovat mielestäni särmää ja yksilöllisyyttä, mutta eivät millään lailla vähennä naiseutta. Ehkä tämänkaltaisissa keskusteluissa pitäisikin erottaa ne tyypilliset naisellisiksi katsotut ulkonäölliset piirteet ja toisaalta yksilön naiseus. Naiseutta voi toteuttaa myös muilla tavoilla kuin hulmuavilla hiuksilla, töröhuulilla ja piikkikoroilla.
Itse omistin vyötärölle asti olevat hiukset 19-vuotiaaksi saakka kunnes leikkasin kertaheitolla lyhyeksi, tämä epäsymmetrinen malli on ollut vasta reilu puoli vuotta. Omasta puolestani voin sanoa että kummallakin mallinmuutoskerralla kyllä jännitti , mutta olen ollut lopputulokseen äärimmäisen tyytyväinen ja olen saanut kampauksesta paljon kehuja. En ole kertaakaan katunut hetkeäkään hiusteni leikkaamista, ja tunnen itseni paljon itsevarmemmaksi lyhyiden hiusten kanssa. Pidän erityisen paljon siitä, miten ne tasapainottavat joskus ehkä liiankin romanttisia pitsihörhötyksiäni ym.
Olipa hassua nähdä hiuksellinen kuva sinusta! Ja ihan rehellisesti voin sanoa että mielestäni olet kauniimpi (huomaa sanavalinta) kaljuna. Tatuointisi on myös upea!
Ja juu, Kukan bingo on huippu tosiaan! Voi sitä jännityksen ja riemun määrä! :D
Kuten SK, mä olen myös vanha ysärijyrä, eikä kalju nainen tunnu mun mielestä mitenkään liian omituiselta. Sineadin esiinmarssin aikaanhan siitä tuli jonkinlainen muotikin.
Mulle tuosta sun jutusta nousi sattuneesta syystä erityisesti esiin tuo kohta, että kalju katsotaan yhteiseksi omaisuudeksi samaan tapaan kuin raskausmaha. Mä en koskaan joutunut tuntemattomien tai edes tuttujen koskettelemaksi kun olin raskaana, mutta olen kyllä kuullut hyvin monilta juttuja siitä, kuinka heitä tullaan taputtelemaan milloin missäkin. En sitten tiedä, johtuuko se siitä, että vatsani oli isoimmillaan talvella ja ulkona liikkuessani enimmäkseen paksun takin peitossa vai olenko vain olemukseltani niin pelottava, ettei kukaan uskaltanut tulla yrittämään... mutta on tosiaan kummallista, miten näissä tietyissä tapauksissa ihmisen koskemattomuus jotenkin lakkaa olemasta.
Ja vastaavasti, jos ihminen poikkeaa massasta tietyillä tavoilla, se jostain käsittämättömästä syystä oikeuttaa julkisen kommentoinnin ja arvostelun.
Mitä tulee hiuksiin, mä olen myös omalla tontillani aikoinaan arponut hiusten ja naisellisuuden suhdetta. Joskus nuorempana tunsin itseni epänaiselliseksi lyhyissä hiuksissa, mutta kun viime kesänä leikkasin hiukseni monen vuoden tauon jälkeen uudelleen ihan lyhyiksi, olen sen jälkeen tuntenut itseni naisellisemmaksi kuin koskaan.
Mutta olen kyllä ollut huomaavinani saman kuin SK, että yleinen käsitys naisellisuudesta tuntuu ennemmin kapenevan kuin lavenevan.
Naisellisuuteen liittyen vielä muuten yksi hajanainen huomio: mä en jostain syystä koe itseäni ollenkaan kovin imarrelluksi, jos joku kehuu mua "naiselliseksi". (Eipä sellaista tosin juuri tapahdu, mut kuitenkin.) Sen sijaan esimerkiksi "poikamaisuus" tai "androgyynisyys" on jotakin, joista kovasti ilahdun, jos joku sellaiseksi sanoo.
Kertonee vaan siitä, että vaikka ehdottomasti EN itse ajattele että korostettu kurvikkuus tahi hulmuhiukset (etc.) olisi ainoita naisellisuuden ilmentymiä, käsite kuitenkin jollakin tasolla on niin näiden "konventionaalisten" naisellisuuden attribuuttien kuorruttama, että omalla kohdalla kavahdan koko käsitettä.
Hämmentävää (eikä tästä mun selityksestä taida saada mitään tolkkua...).
Kodin kuivalehti nousi astetta vähemmän kuivaksi, kun tunnistin sinut jutusta - mielenkiintoinen juttu! Kalju sopii sulle mainiosti ja näytät aivan todella upealta kuvissa :)
Muakin ihmetyttää, miksi kalju ei olisi vain esteettinen valinta siinä missä mikä tahansa muu hiustyyli. Itse diggaan pitkistä hiuksista ja siksi mulla on pitkät hiukset, en silti koe pitkiä hiuksia sen naisellisempana kuin mitään muutakaan hiusmallia. Komppaan sugarkanea tuossa naisellisuusasiassa, vaikken olekaan vanha ysärijyrä vaan ihan 2000-luvun nuori.
Huh, oli pakko käydä tupakalla keräämässä ajatuksia ennen kuin koin pystyväni kommentoimaan! ;) Mulla on ollut siili, kalju ja lopulta, viimeiset liki neljä vuotta erinäisiä lyhyitä leikkauksia. Poikatukka on helppo pestä ja laittaa, se ei hiota kesäisin ja se tuo olemukseen särmää. Olen huomannut, että esimerkiksi baarityössä olen monesti hankalaksi heittäytyvälle asiakkaalle se Badass Bitch, jolle ei vittuilla.
Vuosien varrella lyhyt tukka on myös tuonut ikäviä lieveilmiöitä: tuntemattomat miehet ovat huutaneet kadulla perään rumaa, lesboa ja ties mitä hyi vittu-tasoista ihanuutta. Monet ikäiseni (alle kolmekymppiset), muuten fiksut ja ns. modernisti ajattelevat miehet ovat heittäneet herjaa tai ylipäätään kyselleet, miksi piti taas nyrhiä niin lyhyeksi. Kun tähän yhdistetään tatuoinnit ja lievä rokhenkisyys, lesbo-oletus on yleensä ensimmäisenä pinnalla. (Seisoimme kerran poikaystävän kanssa käsikkäin katsomassa keikkaa ja joku täysin tuntematon tyttö tuli kaatokännissä ottamaan mua spontaanisti tisseistä kiinni... ja oli kauhean hämmentynyt, kun poikaystäväni alkoi rähistä hänelle asiattomasta käytöksestä.) En sinänsä ole loukkaantunut seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvistä oletuksista, vaan siitä, että noin yksiulotteinen ajatusmaailma lokeroi rankasti naisten itseilmaisua. Että yksikään itseään kunnioittava nuori heteronainen ei VOI vapaaehtoisesti näyttää tuolta (ja samalla aliarvioidaan lesboja, että hehän ottavat vain ne jämäpalat, joihin heteromiehet eivät koskisi pitkällä tikullakaan).
Joka tapauksessa, lyhyt tukka on ainoa vaihtoehto mulle. Tunnen oloni hyväksi ja kotoisaksi, enkä koe mitään tarvetta tehdä itsestäni konservatiivisempaan muottiin sopivaa.
Tuli kaljujen sairasluokittelusta vielä mieleen eräs vuosia sitten tapahtunut kohtaaminen: olin töissä eräässä ravintolassa ja asiakkaaksi ilmaantui nainen täysin kaljuksi ajellun, kulmakarvattoman pikkutytön kanssa. Hetken mietittyäni kävin sanomassa tytölle, että sulla on todella makea kampaus, mulla on ollut tuollainen samanlainen vuosia sitten. Tyttö alkoi suorastaan loistaa ujoa tyytyväisyyttä -epäilemättä kovin moni aikuinen ei ollut kehunut hänen kampaustaan aiemmin. Sairaus tai ei, mun mielestäni kauniita ja persoonallisia ihmisiä ei voi kehua tarpeeksi. Kehut siis sullekin, Stellagee, upeasta ratkaisusta! :) (Ja karavaani kulkee, koirat haukkukoot.)
kiitos pitkistä, ajatelluista ja hienoista kommenteistanne, kaikki! ja kiitos kehuista... *blush*
anna, mäkin olen juuri tuolla tavalla outo, etten jaksa ihmetellä epätyypillisiä tyylivalintoja vaan yleensä kiinnitän huomioni kokonaisuuden onnistumiseen. sairausajatuskin tuli mulle vasta ulkoapäin, kun mulle ihan suoraan tokastiin, että "ei vakavilla asioilla tule leikkiä!" kummallista.
ja ihan totta: koska "naisellisuus" käsitetään niin ahtaasti, ei se tunnu kohteliaisuudelta välttämättä. riippuu pitkälti sanojasta, tietysti. mulle tulee mieleen taannoinen visiitti louis vuittonin kantisiltaan, jossa mua toljotettiin jonkin aikaa. kun olin lähdössä ostoksineni ja odotin takkiani takahuoneesta, koko myyjäkaarti kokoontui tiskin taakse "ihastelemaan" miten "mahtavaa kun voi olla noin naisellinen kaljunakin". he tarkoittivat varmasti hyvää ihan vilpittömästi, mutta olo oli lähinnä kuin sirkusapinalla.
kiisseli, jes, lävistykset ovat varmasti toinen asia, jonka mukana kulkee monenlaisia ennakkoluuloja ja "paketin" ristiriitaisuus hämmentää. tatuioinnit tietysti myös, erityisesti erikoisissa paikoissa olevina ja suurina.
siskollani on useita lävistyksiä ja muistan meidän usein keskustelleen siitä, millaisia mielikuvia hän haluaa jättää ihmisille ja totesimme ykskantaan, että positiivisen mielikuvan aikaansaamiseksi tarvitsee olla sen himpun verran kohteliaampi ja hymyilevämpi, koska jokainen huono päivä ja tiuskaisu lasketaan merkiksi siitä, että "nuo lävistetyt ovat just tuollaisia". kummallista, eikö?
stereotypian haastaminen on yllättävän vaikeaa, koska niiden tukeminen tapahtuu niin itsestään.
sugar kane, saman ajan teininä mäkin muistan sen, että kaikilla cooleilla tytöillä oli kalju ja meillä wanne-be -tytöillä sittten tosi lyhyt nyrhitty tukka, a la cranberriesien laulaja. en tiedä oliko se aika naisellisuuden ilmaisun suhteen vapaampaa – mun elämänpiiri oli tietysti todella rajallinen – mutta lähiaikojen keskusteluja seuranneena tuntuu siltä.
tässä kai nousee taas esiin se, millaisessa kuplassa sitä itse kukin elää. mulle monien nykyteinien konservatiivisuus on todellinen yllätys, mutta tarkemmin ajatellen en mä missään massajoukoissa omaa teiniaikaani viettänyt enkä oikeastaan osaa sanoa olivatko muut ihan yhtä konservatiivisia silloin 90-luvun alussa. ehkä, ehkä ei.
varpu, ihanaa kuulla, että sulla meni hetki tuon muistamisessa! ehkä sama koskee joitakin mun läheisiäni – ja tiedän että paria koskeekin – ja mun kaljuni on vain yksi muiden tyylien joukossa.
mä pidän jotenkin niin itsestäänselvänä, että naiseus on osiensa summa eikä sen summan tarvitse edes olla sellainen, että ulkopuolinen osaisi sen automaattisesti tulkita naiseudeksi, että mua aina jotenkin "järkyttää", kun ihmisten käsitys asiasta on ennalta lukkoon lyöty. on mukava kuulla, että niin moni ajattelee samoin kuin minä. ei ole kiva olla yssin.
musta tuli ihan bingohai siellä kukassa...
anu, tuo tavallisesta poikkeavien yksityisyyden alueelle meneminen on jännittävä ilmiö. mikä ihme oikeuttaa koskemisen tai ns. "suoraan puhumisen" (joka siis usein on vain eufemismi tökeryydelle)? mulle on sanottu, että negatiivinen huomio on vain omaa syytäni, koska valintani ikään kuin antaa luvan toimia toisin kuin "normaaleja" kohtaan. jotenkin sitä on todella vaikea käsittää. raskaana olevien kohdalla huomion on kai tarkoitus olla positiivista, mutta yhtäkaikki se lienee kutsumatonta huomiota.
wikke, heh, joo ei ihan mulle tyypillinen foorumi. hauskaa, että bongasit.
sun hiuksesi ovat sitten toisaalta niin ääripäästä, että niistäkin saa varmasti kuulla mielipiteitä. mun käsittääkseni todella pitkät hiukset eivät myöskään ole kovin tavanomainen vaihtoehto, vai?
min-a, jep, tuo lokeroiden jäykkyys ilmenee tietysti myös tuolla seksuaalisuuden saralla. tietysti pakka menee sekaisin ainakin mun kohdalla ihan sillä, että mun kaljuni tulee mekkoon ja korkkareihin kiedottuina, joten kukaan ei enää tiedä onko lintu vai kala. ja hyvä niin.
joidenkin miesten urpous lesboepäilyihin liittyen tuntuu huvittavalta, koska se kielii ihan puhtaasti siitä, etteivät he voi käsittää, ettei joku nainen haluaisi heitä. tässä he sujuvasti ohittavat sen tosiasian, että on hyvin todennäköistä, ettei heteronainenkaan haluaisi heitä. mutta silti nainen, joka viestii heidän mielestään ulkoisesti, että "miehet ei kiinnosta" tuntuu siinä suuruudenhulluudessa käsittämättömältä. sitten on kiva huudella perään...
ja kiitos tuosta tarinasta: kuulostaa asialta, joka pitäisi muistaa useammin. kehuminen pienistä asioista, ihan joka päivä.
Post a Comment