Wednesday, January 13, 2010

logophobia.

admittedly it is very trendy to avoid visible logos. inconspicuous brand signifiers have become the most significant differentiating factor between trashy and stylish: a guaranteed method to be dubbed "new money" or "chav" – depending where you're located – is to wear flagrant brand names and big logos.

it all started with irony: cool kids wearing gucci tees were met up with tees hollering "f**k gucci" that the even cooler kids wore. the more the exclusivity market expanded and became less exclusive, the more the truly wealthy and in-the-know steered their interest towards brands with small recognition potential. as peer groups have become more selective and exclusive, the distinguishing markers have grown more and more subtle. simultaneously, the mass market follows lead and being able to recognize and name properly has become a mastered quality of the rare few.

it's been frequently claimed that the recession created a vacuum that sucked life out of luxury fashion houses: because people were losing their jobs, it suddenly became tacky to flaunt wealth. although there is some truth to the claim – designer stores offer brown paper bags instead of brand named ones – the repulsion directed at labelism was visible long before the economic downfall.

small, limited edition but almost unrecognizable brands were huge [sic!] already at the beginning of the millennium. they tailed such brands as maison martin margiela in creating their signature with a few visible stitches, cutout/ripped out labels or inverted seams – recognizable to a select group of connoisseurs. to be recognized as a member of a certain fashion elite became a complex interaction of having a detail, for example the tilted pocket or subtle hand-stitched r of rogan jeans, that could be visible to the masses, but would only receive an approving glance from the "right" people.

when labelism was deemed out in the mass market, it became more and more difficult to spot "fakes" and "imitations" from "originals"; there isn't a high street store where you cannot find a demeulemeester inspired cardigan these days. roughly speaking, copying designer lines has become a matter of copying signature cuts and tones and is slowly (or momentarily) taking over the misleading reinterpretations of logos.

i, personally, am a product strongly affected by the exclusivity niche: i grew up interacting and inspired by individual fashion people who wore the most incredible brands no-one had ever heard of and hunted for the most insane and limited color combinations for their sneakers. the ultimate joy was to have the appreciation of the other five people who were able to recognize what you wore. therefore, i grew up as a careful reader of nuances. in certain circles of fashion, i was definitely in the know, an active partaker and definitely enjoying it. otherwise, not so much.

the kind of snobbery involved had something very similar to car-tuning to it: original dust caps create awe in other car buffers but are hardly noted by anyone else. what differentiates it from regular girl-to-girl fashion policing is that the goal was to look pretty much as ordinary (or crazy extreme) as possible to someone unaware of what you were wearing whereas women often seem to evaluate the whole as (un)pretty, (not) classy, (not) trendy or (in)expensive and tend not to hide their assets. generally, that is of course. ours resembled an inside joke, albeit a more serious one, but just as dependent on being not-in-yer-face.

my relationship with brands is complex – admittedly it is very of our time to claim that i try to avoid visible logos. in other words i am somewhat a logophobe when it comes to easily recognizable double c's or checkered patterns, to name a couple. (fyi, my project chanel reward will be one without visible cc, in case you were wondering...) still i sport an ordinary black beanie with telltale four white stitches and i know certain people know exactly what it means. the ugly truth is, part of me is a label whore disguised.

the reason i started pondering this matter was my purchase before xmas: after upgrading my laptop to a large macbook pro, all my bags were suddenly too small. a need for a large holdall that could fit my daily essentials appeared. i chose a damier graphite bag from louis vuitton.

since i consider myself, despite my vanity, less than daft, i have to address the ridiculousness of an expensive bag. the pattern is recognizable but quite rare. nevertheless, louis vuitton does not exactly count as an insider joke.

i, however, love the pattern in this particular color. when it was introduced in lv's fall/winter 2008 collection for men, it swept me away like a tornado. i eagerly awaited for the line to arrive in finland and have, ever since, had my eye on the beauty i finally splurged on at their loyal customers' evening. champagne had a little something to do with the resolution, but a little intoxi-shopping has proven worthy in my books.

as far as finances go, i could argue that i have shopped significantly less than ever before this past year. i carefully considered the bag for several months before buying. nonetheless, the bag does scream louis vuitton, albeit rather silently. silent scream. yikes.

moreover, the bag is rather ordinary despite meeting my particular needs perfectly. i could try to squiggle out of this problem by stating that most of my designer buys have been exclusive of design over brand. i would not be lying, they definitely have been, and there haven't been acceptable knock-offs around. i am honestly an admirer of original designs and beautiful garments, such as my vivienne westwood coat. but the matter isn't as simple, really, now is it?

choosing a recognizable, expensive label and writing down what i am wearing in this blog somewhat contradicts my self-proclaimed ideal state of not providing information to those deemed "unworthy" – i should only care about the people who recognize the stuff themselves, right? nevertheless, it is as much a part of the vanity that is involved in choosing the beanie with white stitches instead of just some black beanie.

and vanity it is. the same vanity that lies behind buying a simple black acne cardigan instead of a no-name one. it is most obvious and brutally embarrassing with the most basic items of clothing. why choose an alexander wang tee over a flowing h&m tee? i know there are schools of consumer thought that stress investing in basics. these days their credo of quality does not hold since brand names do not secure quality. my aw stuff has piled more than many others.

don't get me wrong. i do not regret buying the bag, nor can i admit to buying anything solely because of a brand. i choose things because i like – or preferably love – them. nevertheless, if i am being completely honest here, the predominance of invisible labels on ordinary garments is a little too significant to be simply explained away.

the kind of weakness i associate with concealed brands creates something of a moral dilemma in me: am i a fashion lover or on the lookout for some narrowly defined peer acceptance? is there a difference? what is the pleasure i get from having the silent recognition of others like me? are they really like me? how truthful is my claim that i try to only choose garments based on their fabulousness and not the brand? is the fact that sometimes i'm hooked on a brand immoral?

what do you say?

16 comments:

mv said...

Niin, mä olen aina ollut niin heikko. H&M:n paita ei koskaan ole saanut mua tutisemaan vaikka se olisi ollut kuinka upea. Näin on kyllä käynyt vaikka Lanvinin tai YSL:n kanssa. Ehkä tämä olisi erilaista jos olisi aina rahaa ostaa vain luksusta. Nyt se on spesiaalia ja ehkä vähän tyhmääkin. Ihanasti.

Jotenkin saan kieroutuneella tavalla tyydytystä siitä että näytän pultsarilta, vaikka päällä olisikin Dioria.

stellagee said...

mv, tutisemisen vaatimus on saanut mut krantummaksi, mutta senkin olen joutunut opettelemaan – ts. vältän ostamasta "sinne päin ihan kiva" -rättejä kaapin täytteeksi.

mutta tajuan täysin tuon kieroutuneen tyydytyksen, joka syntyy siitä, että itse tietää mitä yllä on, mutta se ei aukea (juuri) kellekään muulle, ja tietysti erityisesti sen, miten huvittavaa on luoda ristiriita noiden asioiden välille. mullakin on taipumus näyttää homssulta, vaikka mihin kietoutuisin ja se tietysti vaan lisää tuon mielihyvän kieroutta...

ihmeellinen juttu.

KL said...

Excellent and thought-provoking post. I'll need to digest this a bit...

I think it all boils down to the need to express oneself, and to define oneself (or to express the definition thereof) with clothing. And what would be a greater message than the expression: i'm with the gang. The cooler, exlusive gang.

Why the gang then is represented by labels? There must be some literature on this...but one thing is that fashion in itself is considered a cool gang, an insider party. Big names try to keep this appearance with excuisite shows, atmosphere of the stores, design that is not for everybody. When one loves fashion, it becomes a game which you can learn to master. Whether you make that party by showing logos or ripped seams is more the question of zeitgeist than anything else.

Then again, labels or other means of making your mark are everywhere. In the states '97, the coolest suddendly turned sweaters inside out. My teenage cousins only ride Burton boards. My husband has already set his mind on no-logo, wooden, custom made snowboard. The exclusivity, playing with brands and differentiating with nuances goes beyond clothing.

Salka said...

Ajatuksia herättävä teksti! Mä itse taidan lähinnä olla juurikin sellainen no-logo-ihminen, mä en juurikaan perusta, mistä se vaate on alkuperäisin tai minkä merkkinen se on, siis tehdessäni itse niitä vaatevalintoja enkä todellakaan kaipaa asioita, joista se logo paistaa kilometrien päähän.

Tosin, haaveilen monista hintavista ( ja ei välttämättä niin hintavista) design-jutuista, joissa tottakai kiehtoo sen itse tuotteen kauneuden ohella se brändi, ainakin jollain tasolla. Mutta millä, hmm, en pitkän mietinnän jälkeen osaa sanoa oikeastaan kuin, tuotteen takana oleva filosofia.

Anna said...

Kiinnostava kirjoitus! Mä olen myös usein miettinyt ristiriitaista suhdettani brändi-politiikkaan.

Mä edellytän myös ehdottomasti omilta vaatteiltani sitä, että logot sun muut merkit pitää olla näkymättömissä. Mutta ei se silti todellakaan tarkoita, ettei brändillä olisi väliä! Mä esimerkiksi olen haaveillut jo ties miten pitkään Westwoodin merirosvosaappaista (mustista!), enkä vaan kelpuuta muita solkisaappaita, vaikka tälläkin hetkellä tarjontaa sellaisista on vaikka kuinka paljon. Kun mä haluan just NE solkisaappaat! (Muuten: sullahan taitaa olla sellaiset, eikös vaan?? Millainen se lesti on? Vastaako koko siis ns. normaalia mitoitusta vai onko jotenkin erityisen pieni tai kapea tai jotakin? t. nim. Vastauksesta kiitollinen)

Mutta takaisin asiaan. Se osa brändiä, johon mä kiinnityn, on aina suunnittelija (ja joo, tiedän et nekin toimii aina tiimeinä jne., et lopulta ei kuitenkaan edes välttämättä voi tietää kuka jonkin on suunnitellut, mut johonkinhan täytyy voida kiinnittyä, right?). Siis mä en niinkään viehäty perinteistä ja perustajista ja talon "linjasta" tahi jostain myyttisestä "pariisilaisuudesta" (tai whatever, mitä se sit kunkin brändin kysessä ollen on) tai varsinkaan siitä, kuka muu ko. brändiä käyttää (toivottavasti ei ainakaan kukaan julkkis jota en voi sietää, hehe!). Ja se, että mä keskityn just suunnittelijoihin kuvastaa varmaan sekä mun rakkauttani muotiin (= olen ihan aidosti kiinnostunut siitä, kuka millaistakin tekee ja mikä on kenenkin suunnittelutyölle ominaista) sekä siihen, että haluan olla kuitenkin jotenkin vähän sisällä tässä jutussa ( = kuka vaan tietää megabrändin kuten Chanel tai YSL, mutta kuka tietää ketä siellä oikeasti on töissä ja kenen mallistoja me katsomme kun katsomme Chanelin näytöstä tai mainoksia? se vaatii jo vähän perehtyneisyyttä). Sitäpaitsi monet suunnittelijapersoonat, joita fanitan, ovat vain yksinkertaisesti valtavan kiehtovia persoonia ja taiteilijoita!

Tämä mun suunnittelijaorientoituneisuuteni on tietenkin syynä siihen että mä olen ilolla tervehtinyt näitä kuuluisien luksusbrändien suunnittelijoiden jalkautumista high street -ketjujen suunnittelijatiimeihin. Mulle on ollut ihan tyydyttävää saada käsiini näiden mallistojen helmiä vaikka niissä lukeekin myös h&m, sillä ko. yksilöt ovat olleet muotoilultaan mieleisiä ja materiaaleiltaan laatuisia. Mua ei sinänsä yhtään haittaa pukeutua halpaan - enkä mä oikeastaan muuhun kykenekään pukeutumaankaan, sillä eihän mulla ikinä ole rahaa!

Olen harrastanut suunnittelijoita myös pyrkimällä pysymään kartalla kaikista uusista nousevista kyvyistä - ainakin nyt mitä kotimaan tarjontaan tulee. Tämä harrastus on osoittautunut monella tapaa hyvin palkitsevaksi, eikä vähiten siksi että vastaan on tullut paljon upeita, jopa uniikkeja, minunkin tavoitettavissani olevia luksusvaatteita! Ja tietty nuoret suunnittelijat on myös sitä muotikentän marginaalia, jonka vain me aiheeseen perehtyneet tiedämme...mikä tietysti tuottaa tyydytystä ja millä voi sopivissa kohdin päästä hieman pätemäänkin...ei voi kieltää etteikö olisi kiva tietää jostakin enemmän kuin muut! :D

P.S. Hieno, hienostunut kassi!! Tuollaisissa parasta on just niiden totaalinen ikuisuus: tuollainen on elämänkumppani.

stellagee said...

KL, thank you for your comment and nice to hear from you. i guess it is an accepted view of sociology that brand identification is one of the fundamental forces of consumer society group formation. and it definitely affects lives throughout, not only fashion.

there is very much truth to this: "Whether you make that party by showing logos or ripped seams is more the question of zeitgeist than anything else."

mv, above, commented on the more twisted side of being part of a social group that i also tried to address in my text: belonging in such a way that no-one recognizes you or even the group. his twisted pleasure is derived from looking like a wino, but wearing dior – and i understand exactly what he means. the style niche i have usually belonged to is similar (or so i think) with the exception that many of the labels i have/had were such that even when asked they'd say nothing to almost anyone. a very odd type of belonging, then, right? what does it mean to belong when there isn't recognition nor (always) a group? how does this fit with my sudden urge to buy a recognizable luxury bag...

salka, mä luulen, että sun oivallus on hyvin lähellä mun omaa käsitystä: tuotteen takana oleva filosofia tulee niin paljon helpommin esille pienen merkin yhteydessä, jolloin brändiarvo korostuu. jossakin mielessä voisin sanoa, että underground-merkkien suosiminen mun kohdalla ei ehkä ole niinkään merkkimaniaa, vaan kiinnostusta stooreihin juttujen takana ja sitä, että etsin ympäriltäni ihmisiä, jotka osoittavat valinnoillaan kiinnostusta samanlaisiin stooreihin. tähän yhtälöön ei jotenkin sovi toi lv-laukku, joten se hiukan rassaa mua...

anna, westwoodin saappaat ovat ehdottomasti ns. näkymätön brändi, vaikka niitä voi aika huoletta pitää ilman, että kukaan tunnistaa. sama kai koskee martin margielan pipoa, jonka pikkutikit ovat huomaamattomat... samalla niin kovin näkyvät siis kuitenkin.

(mitoitus on mun mielestä suht kapea, mutta pitkä eli mulla on uk5/38, kun yleensä tarvitsen matalapohjaisista 39. oma jalkani on kapoinen ja pitkä. koska nahka on todella ohutta, kannattaa mieluummin ehkä ottaa liian iso kuin pieni, ettei ne repeä...)

tuo suunnittelijakeskeisyys on mulle hiukan vieras, mä viehätyn enemmän tarinoista. ehkä tässä asiassa nousee esille taas se, että jos mä tutustuisin suunnittelijoiden tarinoihin, niistä tulisi sellaisia tarinoita, jotka puhuttelisivat mua... ympäri mennään, yhteen tullaan. :)

pätemisen ja erottautumisen tarve on osa kai jokaisen harrastuneen elämää jossakin määrin: on tosiaan kivaa tietää enemmän kuin joku muu. mun elämässäni on ollut aina jännä ristiriita sen välillä, että mua on kiinnostanut marginaaliset jutut ja suurinta osaa kavereista ei kiinnosta edes se perusmuoti – mulla ei todellakaan ole ollut ryhmää, johon samastua muulla kuin idean tasolla. ehkä mun muotiharrastuneisuus on ollut mielikuvitusleikkiä "vähän mä oon osa jotain coolia possea vaikkei ne olekaan koskaan kuulleet musta mitään..." ;P

Sugar Kane said...

"ehkä mun muotiharrastuneisuus on ollut mielikuvitusleikkiä "vähän mä oon osa jotain coolia possea vaikkei ne olekaan koskaan kuulleet musta mitään..." ;P" No toi pätee ainakin mun "kasvuvuosiin" - ja jos rehellisiä ollaan, pätee edelleen. Mulla ei ole ikinä rahaa, mikä on tietty loistava avain käänteiseen snobismiin ja helposti tunnistettavien merkkituotteiden kaihtamiseen. Toisaalta, sen ansiosta mun ei myöskään tarvi painia Vuitton-problematiikan parissa...

Sit taas toisaalta, Annan tavoin ihailen tiettyjä, nykyään "isoja" suunnittelijoita, ja nykyään perusjengikin alkaa olla niin tietoista, että mun "eksklusiivisen" fanituksen kohteet tunnistetaan perähikiälläkin (Tampereesta tosin en olis saletti). No, olen musiikinkin suhteen onnistunut pääsemään eroon "diggasin näistä vielä ekan demon aikoihin, sittemmin hirveetä SELL OUTTII" -ajattelusta (enimmäkseen), ehkä se onnistuu vaatepuolellakin...

Tunnistettavuuden ongelma tulee mun kohdalla usein vastaan ketjukaupoissa, esim. H&M:n massiivista julkisuutta saavat suunnittelijamallistot: Mietin esim. Sonia Rykiel -korsetin ostamista TODELLA kauan, vaikka olen etsinyt juuri vastaavaa pienen ikäni. Pointti ei ole se, että noloilisin kun kaikki tietää, MISTÄ se on, vaan sitä, että se on niin yleisesti hyväksytty helmi, kaikilla on sama. Tästä syystä olen myös salaa tyytyväinen, ettei se Jimmy Choo -malliston mekko sopinut mulle laisin... Oli vaatemerkki halpa tai kallis, mun vaisto tai hyvin sisäistetty toimintamalli ohjaa rakastumaan muiden hyljeksimiin malleihin, ei niihin, joista kaikki jukistaa, miten nerokas riepu tai kenkäpari on... Vaistoaan ei ehkä kannata aina kuunnella.

Sugar Kane said...

Unohdin kommentoida tuota sun ja mv:n esilletuomaa "looking like a wine but wearing dior" - mulle se on just sitä Tyylikästä ja chic. Tyylikästä ei ole kantaa merkkivaatteita siten, että kaikki varmasti huomaa. Tosin, sen spurgulookinkin voi toteuttaa liian ilmiselvästi - esimerkkinä moni julkimonainen.

Mun omat tyyli-idolit ovat aina jotenkin vähän off - valitettavasti tää ei toimi käänteisesti: olen erittäin off, mutten kovinkaan chic...

stellagee said...

sk, kyllä, käänteinen snobismi on herkkä asia. tunnustan syyllistyneeni siihen ajoittain ja välillä tietysti edelleen.

onneksi, onneksi olen kasvanut lähes täysin ulos tuosta "mä tiesin tän hei kaikkein ensist ekaks, hei, i listen to bands that do not even exist yet" -ajattelusta, joka on lähinnä vaivaannuttavaa itselle ja muille. toisaalta joskus risoo se, että ns. omat jutut siirtyvät valtavirtaan. erityisesti se vaivaa nykyään, kun mun nopeat liikkeeni ovat muuttuneet olennaisesti hitaammiksi eli diggailen aika samoja juttuja jokseenkin pitkään...

tunnistettavuuden ongelmaan auttaa mulla ehkä eniten se, että mä en niin välitä, jollen saa uutta juttua heti käyttöön. olen ostanut joitakin s-j kosken marimekkomekkoja kaappiin ja heitän ne varmaan päälle sitten kun ne kuosit eivät hypi silmille joka paikassa. saman olen tehnyt h&m:n yhteistyömallistojen kanssa.

ja vaistomme ovat samansuuntaiset: mä olen jo oppinut, ettei mun kannata ostaa mitään mihin rakastun päätäpahkaa heti, kun sen löydän. se löytyy n.99%n varmuudella alerekistä...

Sugar Kane said...

Juu stellagee, miltei kirjoitin (mut en sit jaksanut) just aiheesta "miksi ostan melkein kaikki vaatteeni alennuksesta". Vast: koska ne päätyy sinne kumminkin.

Ja myös toi, että malttaa odottaa - mulle tuottaa ehdottoman käänteisen snobistista nautintoa pukea päälleen jotain so last season -tunnistettavaa ehdottoman myöhässä.

Tosin tässä näyttelee nykyään osaa myös hitaus, en mää enää tiedä mikä mahtaa olla TULOSSA.

Varpu said...

Kiehtova postaus! Aloitin kirjoittaa tätä kommenttia heti kun tämän luin mutta sun postauksia on niin vaikea kommentoida mitenkään lyhyesti ja ytimekkäästi niin tämä vähän paisui ja jäi kesken.. nyt tätä asiaa on jo ruodittu monen kommentin voimin niin ehkä toistan juttuja mutta anti mennä.

Niin, ymmärrän sua erittäin hyvin. Vaikka sisäisesti naurankin kaiken maailman teineille joiden on pakko ostaa joku Burberryn huivi vaikka yhtä tylsän saa kymmenen kertaa halvemmalla. Ja silti tiedän mitä tarkoitat, ja jossain määrin jaan ajatuksesi aiheesta, hyvin ristiriitaisin tuntemuksin.

Itseni kohdalla täytynee puhua ehkä enemmän siitä, mihin pyrin, kuin siitä, mikä nyt olen. Tarkoittaen, että omistamani varsinaiset design-vaatteet rajoittuvat tällä hetkellä käytännössä yhteen Pejoskin liiviin, johtuen osittain siitä, että olen erittäin myöhäisherännyt minkään muodin suhteen (vaikka itseni ilmaisua vaatteiden avulla olenkin aina rakastanut) ja osittain opiskelijabudjetistani. Nykyinen shoppailustrategiani on kuitenkin se, etten osta halpaketjuista käytännössä mitään muuta kuin ehkä sukkahousuja (entisen kirpparihamstraamisenkin olen saanut varsin hyvin aisoihin) ja sen sijaan säästän harvoihin valittuihin investointeihin - eli designiin. Syitä löytyy monia: vaatekaappini täydellistämisprojekti, kulutustottumusteni hallinnan tuoma tyydytys (kuulostaapa oudolta), eettiset ja ekologiset näkökulmat, halu tukea tiettyjä suunnittelijoita/merkkejä (tekispä mieli kirjoittaa noista kaikista omat kommentit mutta sivuutetaan se nyt suosiolla). Se mikä minulta kuitenkin jää usein mainitsematta niin kyllä, allekirjoitan tuntemuksesi siitä, millaista tyydytystä siitä saa, että itse tietää kantavansa vaikka IVANAHelsingin kangaskassia, vaikka se suurimmalle osalle vastaantulijoista se on vain kiva kauppakassi. Se on vähän nolo ja elitistinen ajattelutapa, mutta olkoon. Ihmisinen on laumaeläin ja luontainen tarve tuntea kuuluvansa joukkoon, ja jotkut harrastavat sitä erilaisten merkkien kautta. Tätä ilmiötä kohtaan on mielestäni syytä olla kriittinen, mutta se että sen tiedostaa on mielestäni ihan kelpo syy joskus mennä mukana.

Ja aaah toi käänteissnobbailu jota täällä on sivuttu!! Tiedän tunteen (no ehkä enemmän musiikin kuin muodin puolella). Jotenkin tästä on mässäilty niin monella taholla esim omien aivojeni sisällä että olen jo melkeinpä päässyt autuaaseen I've past caring-tilaan. En vaan jaksa analysoida tekemisiäni, sanomisiania, olemustani ja olemistani joka ainoasta vitun näkökulmasta, onko tää nyt coolia vai onko tää niin noloa että tää on coolia?? Eiks vois joskus vaan olla ja anataa muiden olla.

Nojoo, vaikeaa vaikeaa, en tiedä mitä mieltä oikeasti olen yhtään mistään.

Täytyy muuten vielä sanoa, että nuo varsinaisten luksusbrändien laukut ovat olleet minulle melkeinpä kammotuksen kohde, mielestäni suurin osa on vaan yksinkertaisesti rumia, ja tämä yhdistettynä siihen millaisia summia niistä maksetaan niin huhhuh. MUTTA toi sun hankintahan onkin oikeasti tyylikäs! Olen vaikuttunut! Voisin vaikka itse tuota käyttää, siitäkin huolimatta että se on Vuitton. :D

stellagee said...

varpu, ihan ensiksi kiitos laukkukehuista (ja annalle kanssa) – mäkin tykkään tuosta ja vaikka se ruutukuosinsa kautta tosiaan hiljaa huutelee vuittonia, niin mä siedän sen, koska mä aidosti ja oikeasti tykkään siitä (sekä laukusta että kuosista) ihan järjettömästi.

ristiriitaisten tuntemusten esiintuominen ei ole kovin helppoa, kuten huomaa mun omasta tekstistä ja kommenteista. niin se vaan taitaa olla. ristiriitaisuuksien esiintuominen vaatii tietysti sen, että on valmis asettamaan itsensä hiukan naurunalaiseksi, mutta uskoisin, että ne ovat jokseenkin yleisempiä kuin monasti uskoisi.

musiikin suhteen käänteissnobbailu lienee vieläkin yleisempää – tai ehkä musta vaan tuntuu siltä, kun on enemmän musiikkifanaattista ystäväpiiriä kuin muoti-intoilijoita – mutta siinä on jotain loputtoman kieroa ja tuntuu, että vähitellen yhä useampi päätyy tuohon "i'm past caring" -vaiheeseen, joka ei tietenkään ihan oikeasti ole sellainen (koska aina kuitenkin hiukan välittää, right?)

Sugar Kane said...

"tuntuu, että vähitellen yhä useampi päätyy tuohon "i'm past caring" -vaiheeseen, joka ei tietenkään ihan oikeasti ole sellainen (koska aina kuitenkin hiukan välittää, right?)"

Right, koska käänteissnobbailun ohella ihmiset, jotka ovat kauhian tarkkoja musiikkimaustaan, ovat myös ihan vilpittömän kiinnostuneita hyvästä musiikista - ja sitä nyt vaan tahtoo useammin löytyä marginaaleista.

Mut joo, oman naurettavuutensa tunnistaminen ja sen kanssa elämään pystyminen on ihan terveellistä kaikilla elämänaloilla :)

Min-a said...

Heräsin kahdenkympin korvilla siihen, että mullahan on loppujen lopuksi pirun kallis maku. Silloin opiskelin täyspäiväisesti, enkä saanut mitään iloa kauppojen kiertelystä tai tavaroiden hypistelystä (silloin hooämmänkin ovh-hinnat olivat liian kovia!). Nyt, jonkin verran tienaavana, olen alkanut varovasti katsella kotimaisten suunnittelijoiden nettikauppoja ja ostella Calvin Kleinin alusvaatteita (!). Ei mulla edelleenkään ole varaa mihinkään Filippa K:n normaalihintaisiin paitoihin, mutta niiden katseleminen ja ihasteleminen ei enää ole niin tuskallista kuin silloin, kun tiesi, ettei koko opintotukikaan riittäisi yhden vaatekappaleen ostamiseen.


Mulle tulee hyvä mieli siitä, että kannatan jotain pienempiä lafkoja, mutta myös vaatteiden persoonallisuus, se tietty sisäpiiriläisyys on viehättävää. Toisaalta, kalliimpien merkkien hankkiminen on myös muistutus siitä, että mulla on vihdoin varaa ja mahdollisuuksia. Nautin ihan rehellisesti sekä vaatteen (tai asusteen) laadusta, mutta myös siitä, että on VARAA valita. Nyt haaveet ovat siirtyneet opiskelijabudjetin tasolta työssäkäyvän aikuisen hintaluokkaan ("kyllä mä voisin takista maksaa viisisataa ja kengistä kolme") ja tunnen suurta, helpotuksensekaista tyytyväisyyttä, kun voin satsata merkkiin ja laatuun. Olen tavallaan noussut yhteiskuntaluokassa köyhyysrajalta toimeentulevaksi (vaikka tienestit eivät päätä huimaakaan) ja sen merkkinä kannan mielelläni joitakin merkkivaatteita. Muistan ensimmäiset kalliimmat (merkki)farkkuni: tunsin saavuttaneeni palasen taivasta. En tunne tarvetta esiintyä millään logoilla, vaan yksinkertaisesti sellaista omaa, sisäistä mielihyvää -ja jos joku tunnistaa suunnittelijan tai kehaisee, niin se on lähinnä mukavaa.


Kaltaiselleni anti-shoppailijalle laadun (eli yleensä kalliimman merkin) ostaminen on myös erittäin toimiva ratkaisu: kun kauppojen kiertelystä ei nauti, on helpompi valita kestävä ja ajaton tuote kolmessa pesussa hajoavien ketjurättien sijaan. Ylellisyyshykerrys tulee kaupan päälle :)

Anu said...

On aika jännä huomata, miten erilaisia summia ihmiset ovat valmiita maksamaan tietyistä vaatekappaleista. Mä olin kohtuullisen hyvin tienaava työssäkäyvä aikuinen vuosikaudet, ja mun mielestä 500e takista tai 300e kengistä on useimmiten turhan paljon... nythän mä en tietty osta yhtään mitään, kun ei ole, millä ostaa.

Mitä merkkeihin tulee, mulla merkkien kautta tiettyyn ryhmään kuuluminen toimii useammin negaation kautta - välttelen tiettyjä merkkejä, jotka tuottaa mulle vääriä mielikuvia. Toisaalta olen hyvinkin uskollinen niille merkeille, jotka koen omikseni (ja välillä on aika kivuliasta huomata, kuinka jonkun merkin laatu voi alkaa laskea ja siitä pitää luopua...).

Mitä tulee nopeuteen/hitauteen, mä olen aina ollut niin hidas, etten ehdi mihinkään uusiin juttuihin mukaan - mä olen myös niin (käänteis)snobi, että sitten, kun huomaan jonkun jutun ja sitä on jo kaikkialla, en enää huoli sellaista itselleni. Mun merkkitietoisuus on siis vahvasti ErKi-osastoa.

stellagee said...

sugar kane, sanopa muuta.

min-a, mjoo, tuo oman elintason kohentuminen ja sen näkyminen kulutustottumuksissa on kai asia, joka jossakin määrin koskee jokaista. on ihanan helpottavaa huomata, ettei enää tarvitse kärvistellä ja tyytyä pelkään hiplailuun ja ihasteluun.

mä olen aina kuluttanut vaatteisiin "liikaa" tuloihin nähden mutta samalla olen hyvin tarkkaan kaihtanut sitä, että kulutusluokkani (mikä se milloinkin sitten onkaan) näkyisi ihmisille (yleensä) ulospäin. mä vierastan aika vahvasti tuota ajatusta, että kantaisin tuloluokkani merkkeinä jotain – siksi kai tuo lv aiheuttaakin ristiriitaisia tunteita, kun se on helppo tunnistaa ns. luksukseksi.

mutta tuosta anti-shoppailijan ohjeistuksesta olen ihan samaa mieltä: ajaton (ei tarkoita tylsä ja blah) ja kestävä on paras sijoitus ja usein se tarkoittaa jonkinlaista nousua myös hinnassa.

josta pääsenkin anun kommenttiin, eli olen huomannut, että uskollisuuteni tietyille merkeille perustuu jossakin määrin siihen, että mä olen oikeastaan todella huono ja laiska shoppailija. (kuvittelin vielä jokin aika sitten olevani shoppailusta nauttiva, mutta alkaa vaikuttaa etten olekaan... itsensä voi yllättää.) uskollisuus näkyy siinä, että jätän suosiolla väliin ja tutustumatta uutuudet niin kaupoissa kuin merkeissä, ellei niissä ole heti jotain vastustamatonta. siksi jaan myös tuon pettymyksen, kun jostakin syystä täytyy harkita suosikista luopumista...

ja jep, vältän tietoisesti merkkejä, joista saan väärät vibat (luiska yleensä on sellainen...) ja samaa käänteissnobismia ilmenee mulla eli vanhalta tuntuvat jutut jätän vain väliin. mun ikäväksi mä olen joskus todella varhaisessa vaiheessa liikkeellä, joten mun arvio jonkun trendin suosiosta menee metsään alusta lähtien. sepä kismittää sitten. ainakin vähän.