people often refer to themselves as fans of someone or something. part of being a fan is to be informed about the object in question, be it a person, a movement or what not, and (auto)biographies are popular methods of self-education. generally true admiration seems to require extensive knowledge of the subject.
i never liked (auto)biographies. many of them are poorly written and the writers motivation, be it praise or bashing, is often badly concealed. whether my object of fancy is a band, an artist or a thinker, i hardly ever wish to know anything beyond their work. it might be telling to explain that i usually do not recognize the singers of my favorite bands until i see them play live and, moreover, i find the personal lives of artists and authors uninteresting. therefore, it might be more accurate to say i am a fan of music, artworks or thought systems rather than the people who produce them.
in addition to lack of interest, my foremost reason for avoiding biographies is rather simple: i try to steer clear of the sort of psychological lure they inspire in people, including myself. although i can grasp the pleasure of "really understanding someone" after knowing their history and am just as prone as anyone to conduct analyses of random people over a hot cup of coffee, i knowingly try to avoid creating a sense of certainty over the motives and "true" rationales of other persons. as all biographies are already interpretations, the multiplication of internal logics are a sure method for creating incredible fables. and yet, somehow, people actually seem to think they know significantly more about a person after reading a biography. i find it somewhat self-delusional.
however, i do appreciate the potential personal narratives have for understanding human beings in general, and i do see how personal histories may explain certain actions or patterns. i just approach all non-fictional narratives very carefully and with suspicion because as often as we claim fiction ends, true fairytales seem to begin...
moreover, lately i have pondered how easily people are appalled by claims of admiring someone you disagree completely with. the small turmoil created by a finnish bb star when he stated he admired the sad, charismatic man who was responsible for the devastation we refer to as the second world war, made me realize that while people love creating categories by separation, they are hardly ever very subtle or original with them. if someone is deemed the evilest of all, then everything associated with him must be evil and, thus, not admirable. period. naturally, the bb star's blurt was dismissed as the brain fart of a simpleton, but it failed to conceal the fact that we find it hard to understand that veneration does not necessarily include agreement.
it may be that admiration strives predominantly from likemindedness; we revere people we wish we were like or consider kin. but there exist varieties of respect that require disassociation from the object and that reveal the fact that agreement is not in any way necessary for esteeming something or someone.
for example, i share with many of my friends the fascination for the slightly (or more) eccentric characters. as i watched grey gardens – the original documentary and the new hbo film – on new year's day, it was more than clear that my admiration for the beale women was detached from my own sense of self. in fact, the lunatic characters are incredible on many levels, but to think i share values or ideals with them is rather farfetched. admiration requires certain characteristics to develop from mere intrigue, but not an entirety of association. in regards to grey gardens, i admire their ability to sustain a sense of self-worth in the middle of chaotic circumstances.
after saying all of the above, i was surprised to find myself intrigued by a biography. described as probably the most wholesome of the many written so far, none other than a new biography of ayn rand created a desire to read about her background. familiar to me from my interest in women in philosophy, but better known as a fiction author, rand inspired ronald reagan among others and was the founder of objectivism, a realistic line of egoism in ethics, and, essentially, a true libertarian – although she would disagree. everything she taught and believed in i pretty much disagree with and think her objectivist credo is a bubble that already burst, but i find her compelling as a character with all the fanatic followers and discussion she still arouses and her sharp logic. thus, to say i admire her is not entirely wrong.
here she explains her political thought on television in 1959; part one.
part two and three of the interview.
since i can conduct analyses of myself without creating too much of logic buildup (although i may go haywire otherwise), i do suspect the reason behind my interest is trying to understand and, ultimately, explain away a belief system that contradicts my own so radically. i want to find trauma that could annihilate the reasoning behind rand's thinking – essentially an ad hominem against her – and, hence, seem to be lured into exactly what i have explicitly tried to avoid. therefore, it seems safer to continue debunking her theories with logic and leave her personal life alone.
since biographies are incredibly popular and if my worries are correct, there must be a vast amount of people out there who play the analyst on a regular basis. nevertheless, it is entirely possible – or even probable – that i am taking the common fascination way too seriously.
if you admire someone's work do you tend to find out as much as you can about them? if you are a fan of biographies, do you ever ponder the motives behind your interest? have you found your preconceptions strengthened or explained by biographies?
7 comments:
Mielenkiintosta! Mä pidän itseäni aikamoisena fanina, ja luen - edelleen - fanaattisesti melkein kaiken, mitä fanittamastani ihmisestä on kirjoitettu. Mut sitten taas toisaalta, mun "ihailemat" ihmiset eivät yleensä ole lainkaan esimerkillisiä, enkä mä oletakaan tai edes halua heidän olevan... Itseasiassa mä taidan fanittaa mahdollisimman ristiriitaisia ihmisiä, ja mun elämäkertamanian taustalla voi olla myös mun kiinnostus (lähi)historiaan.
Niin ja sit toisaalta mua pelottaa ihmiset, jotka idolisoi tai fanittaa kohteitaan siten, että toivovat/olettavat näiden olevan erehtymättömiä kaikilla elämänalueilla.
Mä luen (silloin kun luen...) aika paljon elämäkertoja, mutta en tirkistelläkseni ihmisten elämää tai kuvitellakseni tuntevani heidät paremmin, vaan ihan yleisestä kiinnostuksesta ihmisiin ja erityisesti luoviin persooniin. Elämäkertoja lukemalla voi saada jotain vihiä siitä, millaisten elämänvaiheiden kautta ihmisistä on tullut sellaisia kuin he ovat ja miten heidän luova työskentelynsä on kehittynyt. Hyvä elämäkerta myös sitoo ihmisen niihin ympyröihin ja aikakauteen, jo(i)ssa kyseinen ihminen on elänyt, eli jaan SK:n kanssa kiinnostuksen historiaan - erityisesti populaarikulttuurin lähihistoriaan.
Parhaita ovat tietenkin sellaiset kirjat ja artikkelit, joissa tyypit itse puhuvat töistään ja ajatuksistaan - tai sitten jostain aivan muusta, kuten jo parikymmentä vuotta fanittamani David Lynch tekee, kun häneltä kysellään analyysejä teoksistaan.
Varsinkin musiikkipuolelta löytyy valitettavan paljon huonoja elämäkertoja, jotka keskittyvät joko kritiikittömään fanittamiseen, skandaalipaljastuksiin tai genren oikeellisuudesta niuhottamiseen, ja oma lukunsa ovat ne katkerien musatoimittajien muka-humoristisesti kirjoitetut "olisin ollut yhtä kuuluisa, jos en olisi niin lahjaton" -elämäkerrat, jotka kertovat enemmän kirjoittajastaan kuin kirjan kohteesta.
Ja kuten SK yllä, mä myös fanitan erilaisia ihmisiä. Mä luulen, että fanittaminen käsitetään välillä turhan vakavasti - ei siinä ole pakko olla kyse kritiikittömästä ja/tai pakkomielteisestä ihailusta, vaan fanitus voi tosiaan olla ristiriitaista.
sugar kane, multa taitaa puuttua kiinnostus ihmisiin tuossa mielessä, kun en jaksa innostua heistä tuottamiensa juttujen taustalla...
elämäkertojen rooli lähihistorian valottajina on mulle muuten yksi ihmetyksen aihe. jep, tajuan, että kiinnostavaa historiantutkimusta sellaisista aihealueista, joista itse haluaisin lukea, on tehty suunnattoman vähän. vaihtoehtoja ei siis ole paljon. parhaimmillaan elämäkerrat voivat olla laadukkaita historiallisia katsauksia, mutta mun mielikuvani on se, että ne menevät kuitenkin sinne pseudotutkimusten joukkoon – oikeammin ehkä vielä puhtaaseen fiktioon. silti ne naamioidaan faktuaalisiksi ajankuviksi (ja tietysti psykologisiksi analyyseiksi, mutta se on toinen juttu) – asia, jota mä vierastan ihan loputtomiin ja joka varmaankin palautuu mun käsitykseen tutkijuuden paikantumisen eksplisiittisestä ilmaisemisesta tekstissä läpeensä...
tuo bb-asukin möläytyksen aikaansaama pikku myrsky mun mielestä kertoo siitä(kin) miten yksioikoisesti ihailu usein käsitetään: joko tai, kaikki tai ei mitään.
anu, eikö "Elämäkertoja lukemalla voi saada jotain vihiä siitä, millaisten elämänvaiheiden kautta ihmisistä on tullut sellaisia kuin he ovat ja miten heidän luova työskentelynsä on kehittynyt" ole jokseenkin sama asia kuin "oppia tuntemaan paremmin"?
Mun käsitykseni mukaan kirjoittamasi "jotka kertovat enemmän kirjoittajastaan kuin kirjan kohteesta" pätee oikeastaan kaikkien elämäkertojen kohdalla, mutta se palautuu siihen, että mun mielestä kaikki kirjoitettu kertoo yleensä kirjoittajastaan enemmän kuin kohteesta ellei kirjoittaja hyvin selvästi tuo ilmi omia motiivejaan ja lähtökohtiaan – historiantutkimuksessa vaadittua, mutta elämäkertojen rustaamisessa ei, eikä ainakaan omaelämäkerroissa. Siksi mä pidän niiden antamaa kuvaa jokseenkin epäilyttävänä lähteenä analyyseille ihmisistä ja ajasta.
Mut mä olenkin tiukkis.
Hmm, voi olla, mutta siinä tapauksessa "oppia tuntemaan paremmin" ei tarkoita, että mä kuvittelisin tuntevani kyseisen henkilön jotenkin henkilökohtaisesti. Vaikea selittää - en siis pyri analysoimaan persoonaa, vaan kiinnostukseni on ulkokohtaisempaa.
Ja mitä historiaan tulee, historiankirjat ja faktatieto ovat toki erikseen. Itse etsin elämäkerroista ennemminkin ajan fiilistä ja yksilöllistä näkökulmaa tapahtuneesta.
anu, joo en mäkään tekstissäni viitannut tuntemisella stalkkaamiseen tai kovin henkilökohtaisesti tuntemiseen vaan ihan juuri tuohon mistä säkin puhut. ehkä analyysi-termin käytöstä tulee liian syvälle menevä vaikutelma, vaikka mä en tarkoita sillä välttämättä kovin syvää käsittelyä.
mä vaan en pidä elämäkertoja hyvänä lähteenä minkäänlaiseen ihmisestä oppimiseen (liian paljon ei-artikuloituja muuttujia mun makuun) – joskaan en osaa sanoa onko meillä niiden sijaan mitään muutakaan tapaa oppia toisista mitään paitsi tutustumalla. mä en tosin pidä sitä ehkä tarpeellisenakaan eli mua ei vaan varmaan kiinnosta. t. erilainen fanittaja, erfa.
Enpä muista olenko koskaan kommentoinut tänne mitään, mutta aika usein käyn lueskelemassa ja erinomaisen fiksua juttua täältä tapaa löytääkin. Itse en useinkaan jaksa noin syvällisesti asioita analysoida, mutta huomaan usein olevani aika pitkälti samalla kannalla. Tästä kyseisestä asiasta myöskin siis. Useimmiten teokset puhukoot puolestaan, kantapään kautta oon oppinut (vrt. C.S. Lewis) että joskus liika tieto saattaa himmentää teoksen tenhoa, mikä on tietty ihan syvältä. Toisaalta sittemmin oon tullut siihen tulokseen, että viaton uhri-tematiikka lienee Jeesustakin vanhempaa ja toistuu muissakin tarinoissa, joten hällä väliä. Anteeksi kaikille ei niin nörteille jotka putosi kärryiltä. Toisekseen oikeassa elämässä on pääsääntöisesti tarpeeksi realitya mulle ja kirjallisuudessa on kiva keskittyä aitoon fiktioon. Poikkeukset toki vahvistaa säännön, kuten aina. Nimimerkillä Johnny Deppin luokattoman huonosti kirjoitettu elämäkerta (ei oma-) parhaillaan kesken.
laulau, hauska kuulla ja kivaa kun kommentoit! ja jepulis, mun käsitykseni mukaan elämäkerroissa ja erityisesti niissä itse kirjoitetuissa tarinankerronnan perinteiset kuviot toistuvat siihen malliin, että viimeistään juonikaaren ajattelu saa epäilemään tekeleitten informatiivisuutta... mutta mulla tosiaan ei ole mitään sitä vastaan, etten tiedä ihmisistä niin hirveästi.
ja onhan mullakin tuossa kirjahyllyn lukemattomat-pinossa tove janssonin ja coco chanelin elämäkerrat... saas nähä otanko käsittelyyn vain en.
Post a Comment