Monday, December 21, 2009

delicacies.

have you ever wondered about your palate: whether it's good or not in distinguishing flavors? whether the types of foods you like are typical amongst your peers? whether your idiosyncracies are common or rather rare?

my gustation is paradoxical: while i can shove down an indescribable mess of processed food and such weird combos of leftovers that i am affectionately referred to as the garbage mill by some people, i enjoy well-prepared, carefully selected dishes for their subtle flavors. although i love a spicy meal, i also enjoy basic vanilla wafers with barely a hint of taste most people like to call cardboard. i may not be very verbal about the different nuances in food and drink – although comparing myself to my sweetie's training as a sommelier, i may be up against an unreasonable comparison – but i do detect them if needed. therefore, i claim to have an easily ignorable, but reasonably sensitive palate.

the reason i have come to think about my palate in relation to others is my constant inability to find anything i like in the grocery store – and i am not a picky eater. my conclusion is that i am just wired a little different than the average finn.

national palates are probably a memory of days past now that people move effortlessly amongst world kitchens: tradition does not guide our choices and our preferences as it used to. i, personally, love almost every cuisine i've come across with the exception of chinese: armenian to ukrainian, japanese to thai, sri lankan to nepalese, jamaican to mexican – you name it. according to the hunch report on food preferences and political alliances, i belong to the liberal part of the food preference and political pole against conservatives – yeah... well... go figure... let's just hope the types of hunch will not be our foremost information providers in the future...

although the enjoyment of different kinds of foods comes down to beginning with an experimental character and continuing with an open mind that i believe many of my fellow finns to share, there are still many instances where the average national palate dominates. the foremost example are the choices we are being offered at stores when it comes to more complex, but still basic, food items. a quick peek at the dairy counter reveal that finns like strawberry, banana and blueberry. the sandwich counter informs us that we prefer the ham'n'cheese, tuna and, when racy, a mozzarella-basil combo when choosing a cold lunch. we like out pizzas with plenty of meat and perhaps an addition of fruit, like pineapple. a whole lot of nada that pleases me.

sometimes i wonder where my palate got twisted since i prefer the swedish selection of cactus and lingonberry with the addition of the german predominance of cherry. there is scientific research on the matter suggesting that the mother's dietary preferences affect the child's palate in infancy creating a preference for certain flavors: it seems my mother went through an experimental period with me since i am by far the most adventurous eater in the family... every time a new family of ready-made foods is launched, i eagerly check the store, hopeful for something new. but the ham+cheese and tuna always wait for me, ready to disappoint. to my biggest detriment, though, a proper vanilla pudding is difficult to find because strawberry takes over when shelf space limits. since i don't drive to large auto-markets in the 'burbs, the stores i frequent tend to have limited shelves...

my ultimate preference goes for the simplest. i have probably talked about my fondness for white foods here ad nauseam (have i? not sure...). it's not that i like white for the color or was twisted as in arranging my peas and carrots so they do not touch, but have noted that foods or dishes that are very pale in color are more often than not something i enjoy eating. most white foods share a subtlety and freshness that colorful dishes may not – overly simplified, of course. thus, i love all white cheese and fish, and one of my favorite dishes is pasta with olive oil, lemon juice and parmigiano shavings. i love plain, natural, unsweetened yogurt. i adore white melon, pears, jerusalem artichokes and fennel. as far as sweets go, i always choose vanilla over chocolate, want my panna cotta without fruit, my crème brûlée without caramel, choose chirpy sherbets like lemon and lime over berry flavors and always go for the coconut option – if it comes without chocolate coating.

therefore, part of the reason i love urban habitats is the abundance of small specialty stores. finding three amazing white food products around the corner, at sis.deli, has made my day to the extent that although i have wanted to tell you about them for quite some time, it's been impossible to get a picture. they're digested way too fast for photo opportunities. each and every one is worth trying if any of the ingredients strike a favorable chord in yer mouth.

first, you'll get a partial view of the most beautiful chocolate bar (munch munch): handmade white chocolate with dried strawberry and choco bits – not too many to ruin the experience, but incredibly beautiful. remarkably, the strawberry bits add a twang instead of sweetness to the chocolate. there aren't any additives to ruin the pleasure, either.

the second delicacy is a combo that was designed by a psychic with me in mind: a montezuma organic white chocolate bar with ginger and chilli. the warm sensation is amazingly soothing, but leaves your tongue tingling. for more.

third, a savoury treat i find incredibly versatile: amerigo crema di parmigiano reggiano cheese spread. i've used it as pasta sauce, in soups, as warm dip (with some added cream) and just spooned it in. it's made of only cheese, water, butter and salt and the richness is incomparable to many of the things referred to as cheesy spreads.

tray by artek.

by stuffing my stock(ing)s with these i'll have meself a very merry white xmas! do you find your palate eccentric or hard to please at general grocery stores in finland?

3 comments:

Anu said...

Taisin joskus mainitakin omassa blogissani, että olen varsin elitistinen omien syömisteni suhteen, välillä niin pitkälle, että se tuottaa hankaluuksia (pitää vaeltaa moneen eri kauppaan, että saa haluamansa).

Mä pidän myös yksinkertaisesta ruoasta, ja mieluummin happamasta kuin makeasta (poikkeuksena tietyt karkit, kuten Makeidonin aniskarkit, joita voisin syödä määrättömästi). En ole ikinä miettinyt ruoan värejä niin, että voisin sanoa pitäväni esimerkiksi valkoisesta ruoasta - varsinaisissa lämpimissä ruoissa tykkään väreistä, mutta naposteltavissa taidan kallistua vähän punavalkoiseen (anis, piparminttu, mansikka jne.).

Suklaan ylivalta tuntuu kyllä kummalliselta, sitä työnnetään usein kookoksen lisäksi myös mintun kaveriksi, yök. Mä haluan piparminttujäätelöni ILMAN suklaata, mutta se ei onnistu.

Anonymous said...

Pakko varmaan laskea meidänkin perhe ruokaelitistien joukkoon - vaikka en mielellään niin tekisi.

Ruokavalion muutos viitisen vuotta sitten teki noin 80% tavallisen ruokamarketin valikoimasta itselleni täysin merkityksettömäksi. Käytössä on hedelmä ja kasvishylly, liha- ja kalatiskit (tai oikeastaan eivät ole, nämä ostetaan lähes aina hallista), maitohyllystä maustamaton turkkilainen jogurtti, täysmaito kahviin ja harvemmin jotkut kerma ja hapankermavalmisteet, voi ja oliiviöljy, satunnaisesti juustoa (mutta nämäkin mieluummin hallista). Mausteet tulee ostettua hallista ja Hämeentien etnisistä kaupoista. Alkosta pääasiassa punaviiniä.

Ruokalasku on tähtitieteellinen, vaikka tässä taloudessa osataan laittaa muutakin kuin filettä ja kasvikunnan tuotetta on aina rutkasti lautasella. En muista milloin olisin viimeksi syönyt einesruokaa. Mäkkärisapuskaa tuli syötyä viime vuonna ehkä kaksi tai kolme kertaa, nyt olen päättänyt boikotoida täysin.

Kotiruoka on meillä selkeää ja yksinkertaista - mutta itse nautin kyllä koko makujen kirjosta. Oma heikkouteni on rakkaus makeaan, parhaiten tuo pysyy kohtuudessa ehkä sellaisella vähän ranskalaishenkisellä tekniikalla: mässykarkit on minun kerta kaikkiaan yritettävä unohtaa ja mieluummin keskityttävä pieneen määrään jotain häikäisevän laadukasta. Jälkiruokien hienostuneet makeat (rakastan itsekin panna cottaa ja creme bruleeta) ja hyvin tehty tumma suklaa kyllä hakkaavat kilomässyn mennen ja tullen. Tosin tänä syksynä olen kyllä ollut ihan liian lepsu.

Viime vuosina olen virittynyt yhä enemmän ruokavuodenaikoihin, nyt maistuu juurekset, suolasienet, omenat ja päärynät, mäti.

Pastaa syön harvoin (hiilihydraattien rajoittaminen toimii minulla painonhallinnassa paremmin kuin mikään muu) - mutta silloin kun syön, niin mieluusti juuri noin, mahdollisimman yksinkertaisena. Syksyllä jos törmään muutamaan herkkutattiin, paahdan pähkinämurskaa pannulla, paahdan tateista nesteet, yhdistän pannulla voita, oliviöljyä, tatit, paahdetut pähkinät ja valkosipulia. Siihen sitten pasta joukkoon... ja parmesaania päälle...

stellagee said...

anu, sun puheet itselle sopivan ruoan löytämisen hankaluudesta olivatkin mielessä tätäkin kirjoittaessa. mä en ehdottomasti kuulu ruokaelitisteihin, vaikka nautinkin loistoruoasta, koska mun taipumukseni syödä mitä oudoimpia yhdistelmiä ei millään sovi elitistin määritelmään... eli muuten ehkä makutottumukset ovat hiukan marginaalisia. myös sulta olen kyllä omaksunut halun etsiä parempaa eli kiitosta vaan siitä.

värikombojen pohtiminen on hassu juttu: tiedostin oman valkoisten ruokien preferenssini muutama vuosi sitten ja se on osoittautunut yllättävän päteväksi määreeksi. tosin en anna sen rajoittaa mitenkään – lähinnä kyse on hämmentävästä havainnosta. ja piparminttuni haluan mäkin ilman suklaata – yksi harvoista ruokainhokeistani on minttusuklaa.

kamicha, hiilareiden välttäminen tulee kalliiksi. meidänkin perheessä toinen elää karppaajan elämää, kun taas minä tarvitsen säännöllisen pasta-annokseni. ruokavalioiden sovittaminen tulee yleisesti ottaen aika kalliiksi... makeanhimo ei onneksi ole kummankaan ongelma, vaan enemmänkin satunnainen juttu. valkosuklaa on mulle vain kylmän talven herkku – kesällä en kaipaa makeaa ollenkaan.

sorruin mäkkäriin pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa n 15 vuoteen ja edelleen sohlaan friteerattujen juustopallojen kanssa n kerran kuussa. kammottavaa prosessoitua moskaahan se on, mutta kun tykkää niin tykkää.

ruokavuodenajat kiinnostavat muakin, pitääpä skarpata sillä saralla!