the headline said: "a quarter of finns suffer from depression." the story continued to explain that most finns suffer from mid-severe to severe depression at some time in their lives and that people prone to depressive states are those with a realistic worldview.
set aside the tabloid headline and a short newspaper article with its shortcomings and consider the claim: a realistic worldview now qualifies as an indicator for a diagnosis of a mental disorder?
through the medicalization processes in modern society we've all become increasingly sick. the psychologization of the self has become so commonplace that normal moodswings create suspicion for bipolar syndrome, feeling down is reason enough to pop pills for depression and being happy is regarded as add. an illusion of stability has replaced the feeling and thinking human expression as some utopian ideal of normalcy.
none if this is new: the medicalization and psychologization of society are researched widely (i've done my part some years back..) and we know that an increasing amount of phenomena that used to be labeled under social or everyday variation is nowadays given a medical diagnosis. the idea of medicalization as a complex process is pretty much accepted in social sciences and even by some medical professionals.
what interests me now is the reasoning behind why we go along so eagerly. it appears obvious that scientific explanations are regarded highly by lay(wo)men. medical science, albeit not tension free, still enjoys the status of the highest authority when it comes to human problems. in other words, we trust doctors, medical doctors in particular. we find getting a diagnosis a relief even in situations where there's no cure in sight because it gives us a plausible clarification for the state of affairs we're dealing with. knowledge itself feels valuable.
psychologization, (or psychopathologization) as a form of medicalization, interests me in particular: why do we seem relieved to find out that we're increasingly sick in the head? it's obvious that the stigma of mental disorders has all but vanished and, nevertheless, we are decreasingly preoccupied with having perfect mental health.
part of the explanation might be found in the clever way psycho-babble appeals to our vanity. people who tend to be depressed are described as realistic, intelligent, deep and analytical. people with bipolar syndrome are often superbly smart and creative. people with asperger's, add, ocd's and other such socially debilitating conditions are, well, you get the point already: very smart. having a mental disorder has become associated with intelligence in ways that imply having a well-functioning brain coincides with being sick or abnormal. thus, it seems intelligence has become pathological.
it may have started as an innocent empirical realization: severe mental disorders are quite often associated with people with high forms of intelligence – but obviously not every time, i.e. children with severe autism are not all savants. after milder disorders were increasingly eagerly diagnosed, the reference to intelligent people tending to have the same condition probably seemed like a reasonable comforting factor. now it is impossible to escape descriptions of support groups and info-sites that do not list intelligence as a common denominator amongst the sufferers of almost every single mental disorder there is. the message seems to be: if you're one of us, it's very likely you're smart!
as a form of intelligence, having a quick wit seems the only kind that is not considered pathological, yet. dwelling on things is fairly close to mild depression. being coldly analytical and detached gives rise to suspicions of asperger's and other forms of autism. enjoying one's job and hating it the next must imply some sort of bipolar syndrome.
sure, you may say. it appears that i'm confusing ordinary people (self-)diagnosing with actual professional work which is far from haphazard insinuations and quick judgments. proper psychological diagnoses are based on thorough evaluation and only conditions that severely damage the capability of the person to function as a part of society are considered illnesses.
i wish it were so. i know of people who have received diagnoses for a debated form of mild ocd (because of a tendency to fidget when stressed out or nervous) and a suspicion of bipolar syndrome, both from medical professionals who weren't psychiatrists or trained in psychology. as for myself, i've suffered under an insane (haha) workload simultaneously with family problems (such as my mother getting terminally ill) that turned me into an depressed insomniac. my clarity in explaining my state created, among other things, suspicions of substance abuse – oddly when i refused the pills i was offered. i am quite certain that these are not rare instances of medical diagnoses that just point out the obvious: sometimes we're happy and sometimes we're not and we react to our different mental states.
every single doctor has comforted me by saying that my reactions and problems are common amongst smart, educated people. why is that, i wonder? if i was conceited i could infer that i must be very smart but that would be poor logic. no doubt that is something they want me to believe – self-deceptively if nothing else.
why the only way to be labeled normal and sane is to be ditsy and superficial? i mean, when did being worried about one's life's direction and the world become signs of intelligence, because they seem rather basic in a life worth living. yeah, i know not everyone is into wondering, but the aforementioned surely are not issues dwelled on by only the superiorly bright. and if you begin thinking about such issues it's hard not to feel let down or disappointed with a variety of states of affairs.
i still want to think that being sad and happy and everything in between is normal. when sad we're usually incapable of concentrating perfectly and when happy we're sometimes deliriously so. are we really ready to start believing that thinking, analyzing and feeling emotions are all signs of illness? more importantly, are we ready to trade our sanity to illusions of intelligence?
12 comments:
Olen törmännyt ihmisiin, jotka ovat diagnosoineet itselleen esimerkiksi aspergerin, jotta voisivat pistää sosiaalisen kömpelyytensä sen piikkiin. He ovat kuitenkin kieltäytyneet hankkimasta päätelmilleen virallista vahvistusta vedoten kustannuksiin.
Välini erään tällaisen ihmisen kanssa viilenivät samantien, kun kieltäydyin tarjoamasta hänelle erityiskohtelua muka-diagnoosin perusteella. Minusta sosiaalinen kömpelyys kuitenkin on (tiettyyn rajaan saakka, jota hän ei mielestäni ylittänyt) ihan normaalia.
Jotenkin tuntuu siltä, että ihmisten toleranssi erilaisuudelle on kaventunut niin paljon, että ns. normista (mikä se ikinä onkaan) poikkeavat tarvitsevat jonkun diagnoosin, jonka avulla voivat selittää "hankalat" luonteenpiirteensä. Enää ei ole vilkkaita lapsia ja hiljaisia lapsia, vaan kaikilla on joku oireyhtymä.
tuo itsediagnosoinnin lisääntyminen on ihan selkeä juttu: sitä voi pitää medikalisoitumisen osana, ja diagnoosi tosiaan tarjoaa tekosyyn, jonka taakse piiloutua. olen samaa mieltä, se on harvinaisen ärsyttävää erityisesti kun se ulottuu hyvinkin normaaleihin luonteenpiirteisiin. ja joo, samoin olen ottanut etäisyyttä ihmisiin, jotka anteeksipyytämisen sijaan kertovat itsetehdyn diagnoosin ja odottavat erityiskohtelua.
toinen, läheisesti tuohon liittyvä ilmiö on tietysti toisten ihmisten diagnosoiminen mutupohjalta. kahvilapöydissä käytyjen keskustelujen perusteella jokainen ihminen, joka ei ole jossakin tilanteessa huomioinut jotakuta tämän mielestä riittävän hyvin, on vähintäänkin lievästi autistinen ja, jos vielä suhtautuu syytöksiin vähättelevästi, selvä narsisti.
lasten kohdalla tuo on saanut ihan kauheat mittasuhteet ja sen seurauksena lasten turha lääkitseminen on yleistynyt ihan valtavasti. huolestuttavaa.
me tunnutaan nykyisin rakastavan diagnooseja ja kuvitellaan, että niitä voi jaella peruskoulupohjalta. silti mun mielestä vielä huolestuttavampaa on se, että lääkärit tuntuvat tekevän samaa. surusta tulee masennusta, mielialoista kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ilosta ylivilkkautta, väittelyhalusta narsismia ja sosiaalisesta kömpelyydestä aspergeria...
Medikalisaatio ja lääkebisnes taitavat kulkea käsi kädessä - mitä enemmän diagnooseja, sitä enemmän lääkemääräyksiä. Varsinkin yksityislääkärit tuntuvat olevan kovasti auliita kirjoittamaan reseptejä, tutkimattakin. Ja omalle erilaisuudelleen selitystä hakevat ihmiset ovat otollista maaperää tuolle, varsinkin, kun lääkärit ovat perinteisesti olleet aika korkeita auktoriteetteja.
noinhan se on, mutta toimii se toisinkin päin. eli nykyinen suhtautuminen lääkäreihin asiakaspalvelijoina ja sen mukaiset vaatimukset ruokkivat myös osaltaan diagnoosimäärien kasvua.
juuri ekassa viestissä mainitsemasi tarve käsitellä normaalin rajoissa olevaa luonteenpiirrettä tavalla, joka "poistaa" vastuun siitä seuraavista ongelmista, on otollista maaperää kaikenlaiselle lääketieteelliselle suheeraamiselle. vanhemmat eivät halua ajatella, että lapsi on ylivilkas tai ainakaan (hui) huonosti käyttäytyvä, joten lapselle vaaditaan ainakin lievä adhd-diagnoosi. aikuiset eivät halua käsitellä sosiaalista kyvyttömyyttään, joten syyn on pakko olla jossakin heistä itsestään riippumattomasta tekijästä.
vaatimukset saada nimenomaan lääketieteellistä apua vaikuttavat lääkärien ennakko-oletuksiin nykyisin hyvin paljon; tuntuu, etteivät he keskity kuuntelemaan ongelmaa, vaan vain keksimään millä diagnosilla ja lääkkeellä potilas pidetään tyytyväisenä. mun mielestä oli hyvin pelottavaa, kun pyrin selventämään, etten halua ratkaista stressiunettomuutta lääkkeillä vaan jollakin muulla tavalla, ja lääkärit suhtautuivat muhun kuin olisin joko ovelasti vahvempien lääkkeiden perässä tai sitten sekaisin ja oikeasti vahvemman lääkityksen tarpeessa...
Kiinnostava aihepiiri - maino teksti! Medikalisaatio on kiinnostanut minua kauan, ja olen minä vähän askaroinutkin näiden kysymysten parissa joskus menneisyydessä.
Muutamia ajatuksia, joita tekstistäsi ja keskustelustanne nousi:
Luulen että ihmisten innostus itsediagnosointiin liittyy osittain myös erityisyyden tavoitteluun: sen sijaan että oltaisiin tavallisia huonotuulisia tai muuten keskinkertaisia ja omituisia itsejämme, ollaankin jotain vähän fiinimpää. "Mä en ole tavis, jota vituttaa (pardon!), mä olen depressiivinen." Omista mentaaliongelmista (usein suurennellusti) julistaminen on musta eräänlaista narsismia ja itsetehostusta - ja tällaiset ihmiset mielellään myös ottavat vastaan erilaisia komealta kalskahtavia nimityksiä vaivoilleen. Niillähän voi sitten taas päteä kahvipöydässä...
Sit vielä lapsista sanoisin sen, että olen valtavan huolissani siitä, miten ahtaat "normaalin" rajat esimerkiksi neuvolassa tänä päivänä ovat. Tyttöni (joka on minusta kaikin puolin upea ihminen ja hienosti kasvaa ja kehittyy), on jo lukuisia kertoja ehditty leimata epänormaaliksi - tosin ei henkisesti vaan fyysisesti: hän ei muka ole tarpeeksi pitkä ollakseen meidän tyttäremme... Suvussa on tosi pieniä ihmisiä, eikä Tyttö nyt edes ole absoluuttisesti ottaen niin pieni, hän ei vain ole täsmälleen sillä KÄYRÄLLÄ, jolla hänen kuuluisi neuvolan terkkarin mielestä olla. Ja veikkaisinpa että henkiselle kehitykselle on ihan omat, melkoisen täsmälliset käyränsä... Kun sitten vähän poikkeaa ikätasostandardista, saa taatusti heti jonkin diagnoosin, lääkitystä jne. Sellainen kehitys ON huolestuttavaa. Olen suuresti ihmetellyt myös sitä, miten neuvolajärjestelmä tuntuu lähtevän siitä oletuksesta että kaikki lapset ovat tietyn ikäisenä aivan SAMANLAISIA. Siis tokihan tiedän, että tietyt taidot opitaan tietyssä järjestyksessä ja yleensä tietyn ikäisenäkin, mutta emmehän me aikuistenkaan oleta olevan kaikilta osin samanlaisia! Lapsilta samanlaisuutta edellytetään vielä paljon jyrkemmin kuin aikuisilta.
Niin ja sitten medikalisaatiosta vielä se, että siinä on osittain tietenkin kyse myös vallankäytöstä: kun olen suhtautunut melkoisen kriittisesti neuvolan tyttäreni kasvua kohtaan esittämään kritiikkiin, vastaanotto on ollut varsin nuivaa. Sillä heillä mielestään on institutionaalinen oikeus tietää lapsestani enemmän kuin minulla. Muka! Kuitenkin tiedän, että näen lapseni kasvun paljon paremmin kuin nämä pari kertaa vuodessa hänet kohtaavat ammattilaiset. Silti kasvuasiat piti käydä varmistamassa erikoislääkärillä asti, ennen kuin neuvolan täti suostui uskomaan että äitiä kannattaa tässä asiassa kuunnella. Voin vain kuvitella millaista olisi, jos kyse olisi ollut siitä, että Tytön henkisen kehityksen tasoa olisi jotenkin epäily. Painoa ja pituutta on sentään helppoa tarkastella mentaalisiin asioihin verrattuna.
anna, uskoisin, että tuo itsetehostamisen ilmiö sopii hyvin yhteen sen tarjotun "älykkyyslohdukkeen" kanssa, josta puhuin. kun on hieno diagnoosi, johon vieläpä liitetään äly, on oikeastaan ihan muuta kuin huonotuulinen tavis.
tietysti diagnoosien lisääntyminen antaa ymmärtää, että yhä lisääntyvä määrä meistä olisi erityisen fiksuja ja erityisiä. no joo, jonkun tutkimuksen mukaan 97% yliopistotutkijoista pitää itseään kollegoitaan fiksumpana, joten kaipa laajamittaiselle itsepetokselle on tilaa riittämiin.
vaikka me ollaan kai aika kaukana amerikkalaisesta valium-vertailukeskustelusta, niin mielenterveysongelmien muuttuminen pätemisen välineiksi samaan aikaan kun ne ovat häpeän aiheita on jännä kehityskultu.
tuo lapsia koskeva "normaalin" kaventuminen on aidosti huolestuttavaa. terveydenhuolto tuntuu muutenkin kamppailevan jonkinlaisen auktoriteettikriisin kourissa, kun toisaalta vaatimukset ylivertaisesta tietämyksestä pätevät, mutta samaan aikaan asiakas on aina oikeasssa. siinä joutuvat koville sekä äidit että henkilökunta, voin kuvitella, ja varmasti osin on kyse samanlaisesta kuuntelemattomuudesta kuin edellisessä kommentissani mainitsin.
En tiedä johtuuko se mielenterveyden ongelmiin liittyvästä häpeästä vai siitä, että suunnilleen itseni ikäiset (20-25) näkevät lääkkeiden hakemisen liikunnan kaltaisena itsestä huolta pitämisenä, mutta edellisistä kommenteista poiketen olen kohdannut ihan hämmästyttävän vähän ongelmien julistamista. Hämmästyttävän erityisesti siihen nähden, kuinka moni jossain sivulausessa toteaa hakeneensa lääkkeitä jaksaakseen kandin valmiiksi tai töitä ja opiskelua samaan aikaan.
On ehkä helpompi puhua mielenterveysongelmista kiireisen elämän oireina kuin ongelmallisena sairautena, joten varmaan useammalla on taustalla vakaviakin ongelmia. Silti vähän huolestuttaa että jossain vaiheessa, tosiaan, normaalista väsymyksestä tai surusta tulee asioita joista vastuullinen opiskelija/työntekijä hankkiutuu eroon.
Toisaalta, ymmärrän kyllä että mielenterveyden ongelmat voivat haitata elämää vaikka ihminen ei täysin työkyvytön olekaan. Niinpä en välttämättä näe vikana edes diagnoosin vaatimista, sen sijaan pelottavaa on jos, kuten kerroit, ainoaksi ratkaisuksi tosiaan tarjotaan lääkkeitä jo siinä vaiheessa kun kysymyksessä ei ole pelkkä potilaan pitäminen hengissä.
maj, on tärkeää muistaa tosiaan, että mielenterveysongelmat eivät ole mitenkään menettäneet häpeästatustaan samaan aikaan, kun niistä on toisaalta tullut osa arkikeskustelua. jos tätä keskustelua lukee voisi ehkä tehdä johtopäätöksen, että mitä vaikeammasta ongelmasta on kyse, sitä vähemmän ja varovaisemmin siitä puhutaan -- julistajat ovat niitä vähiten ongelmaisia. tosin tietenkään tämä pieni keskustelu ei kerro asiasta tarpeeksi, jotta tuon päätelmän voisi tehdä. mutta ehkä karkeasti se voisi pitää paikkansa?
ehkä yksi itseäni järkyttävimmistä keskusteluista käytiin ystävän kanssa, joka toimii työterveyslääkärinä. hän totesi jokseenkin kyynisesti (ja selvästi pettyneenä), että hänen tehtävänsä nykyisin on "heittää pellettiä hamsterin suuhun, jotta se jaksaa juosta oravanpyörässä kunnes oikeasti tipahtaa." ihmiset hakevat apua vasta sitten, kun ovat huomanneet, etteivät saa töitä tehtyä ollenkaan, mutta eivät voi silloinkaan myöntää itselleen, että tarvitsevat lomaa. usein alkuna on joku ihan arkinen suru tai väsymys, jonka käsittelylle ei ole aikaa/kykyä/halua ja joka pääsee pisteeseen, jossa arviointikyky on mennyt. nappi poskeen ja takaisin.
ei siinä oikein osaa lääkäriäkään syyttää. monimutkainen ongelmavyyhti kaikenkaikkiaan.
Sillä aikaa toisaalla yritetään irtiottoa medikalisaatiosta varsin omituisin perustein... muutama päivä sitten Hesarissa oli artikkeli Kätilöliiton lausunnosta, jossa he suosittelevat synnytykseen "luomumpia" kivunlievityskeinoja lääkkeellisten sijaan, ja käyttävät vielä perusluterilaista perustelua "kipu kasvattaa äitiyteen". syynä se, että he pelkävät synnytykseen puututtavan myös muilla keinoin, jos siihen puututaan lääkkeillä (mitä nämä muut keinot ovat, se ei selviä artikkelista).
Minusta on aika erikoista, että terveydenhoitoalan ammattilaiset hyökkäävät nimenomaan kipulääkitystä vastaan. Aiheesta on ollut aika paljon keskustelua viime vuosina erilaisiin sairauksiin liittyen, ja vasta pikkuhiljaa on tajuttu, että kivun lääkitseminen oikeasti on tärkeä asia (ja sitä se on myös synnytyksessä, ainakin minun mielestäni).
Tuosta oravanpyörästä vielä, aika "tuulisella" alalla kymmenen vuotta työskennelleenä olen nähnyt toistuvasti, miten ihmiset väsyvät työssään. Työelämän vaatimukset kovenevat sitä mukaa kun ihmiset mukautuvat niihin, eikä kukaan kovin helposti lähde nousemaan niitä vastaan. Työterveyslääkärit saavat siitä osansa, ja varmaan turhautuvat hommaansa. Itse olen taas turhautunut kyynistyneisiin ja motivaationsa menettäneisiin työterveyslääkäreihin, monimutkainen vyyhti tosiaan.
kipu- ja synnytyspelkoisena mun on helppo ärtyä noista kätilöliiton lausunnoista varsinkin jos perustelut ovat tuolla tasolla. toisaalta synnytys on yksi vahvimmin lääketieteellistettyjä tapahtumia ihmiselämässä kuoleman lisäksi, joten jossakin mielessä huolen tajuaa. tosin kivunlievityksestä on tosiaan puhuttu paljon ja sen tärkeyden luulisi olevan ilmiselvää.
mä oikeastaan odotan tässä, että koska oravanpyöristä napsahtaa aisat siinä määrin, että joku radikaali työelämäreformi (ihana sana!) saadaan aikaan...
En voi mitenkään käsittää noita Kätilöliiton kommentteja - siis tokihan on niin, että synnytys on varmaan medikalisoitu ylikin (vaikka pahin vaihe taitaa silti olla jo takanapäin: nykyään saa esim. valita synnytysasennon yleensä itse kun vielä 80-luvulla oli pakko synnyttää selällään jotta synnytystä avustavalla lääkärillä/kätilöllä olisi parempi työasento...). Mutta tuota suhtaumista kivuslievitykseen synnytyksessä on täysin mahdotonta ymmärtää - saati hyväksyä. Jos kipu luonnollistetaan tuossa tilanteessa, looginen lopputulema voisi kai sitten olla se, että äitien ja vastasyntyneiden pitäisi taas ruveta myös kuolemaan synnytyksiin. Olihan ennen ihan "luonnollista" että suhteellisen suuri osa naisista ja vauvoista kohtasi loppunsa synnytystilanteessa.
Itse epiduraalilla synnyttäneenä voin kyllä sanoa, että kivun lievitys synnytyksessä on suurenmoista kehitystä - sen verran tuskallista se on epiduraalillakin.
Mutta kivunlievityksessä yleensä on edelleen paljon petrattavaa: kuulee edelleen esim. sellaisesta että lasten kipua lääkitään hyvin puutteellisesti tai ei lainkaan, tai että kuolemansairaalta evätään opiaattikipulääkkeitä sillä perusteella että niistä voi tulla riippuvaiseksi.
Toisaalta. Niin paljon kuin medikalisaatiota tässä ja muutenkin arvostelenkin, minun on pakko tässä hyväksi lopuksi nimittäin todeta myös se, että ilman länsimaista lääketiedettä en olisi edes olemassa. Minä olisin juuri se synnytyksen jälkeen kuollut vauva. Eli siinä mielessä olen vähän niinkuin "kaikesta velkaa" länsimaiselle lääketieteelle. Yritän aina muistaa myös tämän, kun esitän purevaa kritiikkiä hoitoalan ammattilaisia tai länsimaista terveyskäsitystä ja medikalisaatiota kohtaan.
kivunlievityksen nostaminen puheenaiheeksi on mun mielestä yksi tärkeimpiä lähiaikojen julkisia kehityskulkuja. ja tietysti myös kuolevien ja vanhusten elämänlaadun parantaminen yleensäkin. mummoille ja papoille punaista maitoa, voita, kermaa ja viskitilkka silloin tällöin -- ei se suurimmalle osalle heistä enää ainakaan elämänlaatua alentavaa pahaa tee, jumankavite.
ja samaa mieltä tietysti siitä, että lääketiede ja sen kehitys on yksi hienoimmista asioista ihmisyhteiskunnassa. kahden lääkärin lapsena mä en voi muuta kuin ihailla sitä antaumista, joka toisten ihmisten hoitamiseen käytetään. ei se silti tee mun silmissä lääketiedettä immuuniksi kritiikille ja kriittinen keskustelu on olennaisen tärkeää myös suuresti arvostamiemme asioiden kohdalla.
Post a Comment