Tuesday, November 17, 2009

damage control.

a while ago i stumbled across a book called design revolution by emily pilloton. it holds a collection of design innovations that have ended as products that empower people whether providing education, mobility, play, or energy among others.


the starting point in pilloton's book is her dedication as a designer to devote her time towards projects that actually benefit people rather than create more of the same for the already over-consuming population of the world. her claim is that most of designer ingenuity goes toward design for design's sake disregarding the reason why great design exists in the first place, that is, for the people. the perception of ethical problem-solving as she laments comes down to regarding product design as trend-guided and superficial, disconnected from human needs. self-evidently she does not start from assuming that aesthetics are secondary, in case you were wondering.

moreover, when it comes to ecological consumption we often appear content with diminishing damage; developing hybrid cars or sustainable cotton are processes that reduce the damage traditional petrol gulping cars and cotton clothing produce and hardly improve the lives or conditions of people, but just adjust the guilt levels of the already privileged. pilloton asks a serious question about aiming higher than "do no harm" as an ethical guideline and actually striving towards "embetter".

as far as i'm concerned every single entry in the book deserves its own blog post, but i'll introduce you to some of them.

water: hippo water roller. a durable container for water transport.

well-being: target pharmacy bottle. a redesigned bottle for medication that reduces the risk of confusion between family members' pills and facilitates understanding.

energy: windbelt. a more efficient, turbine free wind harvester that utilizes the flutter effect better known for destroying bridges...

education: kinkajoy microfilm projector and portable library. a solar panel operated led based projector with microfilm content for non-electrified areas.

mobility: whirlwind roughrider. a sturdy wheelchair for rough terrain providing accessibility in areas without perfect intrastructure.

food: daily dump. an inexpensive compost for organic waste reduction.

i wanted to raise another question of whether the design ethic of pilloton could be applied to fashion consumption as well: we all need clothing but could we also do good? pilloton compares design and medical solutions, and finds that solutions in product innovations are often temporary fixes that hardly ever reach for the source of a a problem. it could be argued that systematic solutions should be preferred over temporary fixes. is there a way for an ethical consumer to start acting analogically to someone seeking medical prevention? can we consume in non-band-aid ways and start creating change with and through our consumer actions?

when it comes to taking personal responsibility as a fashion consumer, stella listed her own rules of eco-awareness with fashion, and i agree with them. as anu pointed out, we all already know how to be better consumers: buy less, buy work-ethically and ecologically sound products, buy quality, buy used. that's it, and despite sounding easy, the rules are incredibly difficult to follow. perhaps that is the reason we often stop the discussion on consumer ethics there. as anu also reminded us, the effect we as consumers have for societal change is limited and much narrower than we're lead to believe.

the basic suggestion is simple: intend to buy things that not merely avoid or do less (the usual) harm, but that actually bring about improvement. taken literally this implies a radical change in our consumption since we're used to exploitation on levels that are almost impossible to comprehend.

there are obvious requirements. there's a need to educate oneself in matters of production, social realities, marketing, etc. in order to make informed decisions. as an example of fashion, consider this t-shirt from edun that combines sustainable material (organic cotton), ethical production (sustainable factories in peru) and the added benefit of fund-transfers towards those in need (15% of proceeds to benefit war child). the last could be considered a form of pill-popping fixes, but there is no doubt some medication is also needed in this world of ours, right?


without full knowledge of the production costs and the division of proceeds it is difficult estimate whether the production is fair. as i have pointed out before, merely creating jobs is not ethical if we expect people to settle for conditions we ourselves would consider unbearable.

in addition to fair labor and sustainable materials there is a need for openness of design: kamicha called for the transparent designer, i.e. the abolition of nameless designers who copy for the mass market, but are unwilling (or unable) to stand behind their work. although there is no undeniable evidence that coming forth with your own name could secure quality (those who have recently visited marc jacobs will know what i mean...), it may improve the chances of designers creating things they actually feel proud of. assuming there is a significant addition of brand extra in the price of the edun shirt, the fact remains that a tee would probably end up costing close to a 100€ if produced ethically and priced according to global equality.

as a lover of all things beautiful, i struggle with the thought of the background of my favorite objects, and as much as i'd love to invest in couture to promote the artisanship of southern europe, i must settle for the cheaper alternatives – fully aware that they do not come cheap. could we start demanding full exposure? thus, are we ready and willing to bear the costs?

9 comments:

Anu said...

Kirjoituksesi tuli hyvään saumaan siinä mielessä, että olen juuri pohtimassa omia syyllisyyttä aiheuttavia nautintojani ja päädyin tietenkin ympäristö- ja kulutuskysymyksiin...

Eettiseen kuluttamiseen liittyvät asiat ovat aika loputon suo, kaikenlaista on tarjolla ja lopulta on aika vaikea selvittää tuotteiden todellinen alkuperä (valmistajien antama tieto asiasta kun ei välttämättä aina ole koko totuus). Ja erilaisten ostamissääntöjen laatiminenkin johtaa usein umpikujaan, koska eihän sitä loppujen lopuksi oikeasti tarvitse juuri mitään, vaan lähinnä kehittelee mukaeettisiä perusteluja kerskakulutukselleen.

Itse päädyin pohtimaan kysymystä, välitänkö kuitenkaan tarpeeksi. Olenko oikeasti kiinnostunut maailman pelastamisesta vai haluanko vain kuulua Tiedostavien Kansalaisten joukkoon, koska nykypäivänä olisi junttia myöntää vähät välittävänsä? Aiemmin kritisoimani viherpesu ja tuo mainitsemasi "syyllisyystasojen säätäminen" iskee juuri tähän saumaan. On vähän hankalaa myöntää itselleen, että oma napa on kuitenkin lähinnä.

Jaakko said...

stella niin hyvää dataa ja kiitos tästä. melkeen voisin nostaa sut samal viival hämeen-anttilan kans.

nää on näitä issueita mitä on tullu iteki pohdiskeltuu ja väistämättä kans törmänny anun kysymyksen "välitänkö kuitenkaan tarpeeksi" loppupeleis.

ja just kans mitä sanoit hinnoista ni on kans mulle avoin kysymys, et kuin paljon toisaalta sit voi ratsastaa sillä ettei o tyhjäpäinen ja tiedostamaton hintojen suhteen ja nostaa hintaa.

Anna said...

Jep, hyvää pohdintaa ja hyviä pointteja sulla!! Oman navan äärestä (ja vähän aiheen vierestä, sorry!) tulee mieleen seuraavaa:

Mä olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, että vaikka sinänsä olen erittäin kiinnostunut kannattamaan eettistä ja ekologisesti kestävää tuotantoa (ja satsaankin sellaiseen, mikäli vain voin ja tuotteet ovat riittävän houkuttelevia myös esteettisessä mielessä!), minun on toisaalta oltava valmis katsomaan myös ikävää totuutta silmiin. Mä toimin monessakin mielessä väärin kun kulutan niin paljon kaikkeen täysin turhaan ja tarpeettomaan, mutta kulutanpa vaan. Jos välittäisin tarpeeksi, lakkaisin varmaan kuluttamasta. Eli ilmeisesti looginen, joskin epämieluisa, johtopäätös on siis se, etten vain välitä tarpeeksi.

Se hävettää, mut näin se vain on. Siksi olen ajatellutkin tulevaisuudessa selitellä kuluttamistani yhä vähemmän: mitä se hyödyttää, kun en kuitenkaan ole muuttamassa tapojani.

Sugar Kane said...

Onpas kiinnostava kirja, kiitos sen esittelystä. Pitää paneutua joskus itsekin sen esittelemiin vaihtoehtoihin.

Mun mielestä kuluttajien pitäis vaatia ja olla valmiita maksamaan paremmista tuotteista. Tää on ristiriitaista, kun itsekin ostan esim. Henkkamaukan peruskamaa, ja pidän monia "hyveellisempiä" brandeja yliarvostettuina ja ylihinnoiteltuina (ei ne eurot mene kuitenkaan sinne bangladeshin puuvillapelloille tai kangasvärjäämöihin, kyl esim. markkinointi hotkaisee aika siivun kumminnii). Mutta että kuitenkin.

Toisaalta, never apologize, never explain on hyvä politiikka kuluttajalle, turha selittely vituttaa ainakin mua vaatehankintojen esittelyssä. Ei kukaan (täällä) mitään tarvii, vaan HALUAA. Mut jotenkin sen minimitason, mitä edes kehtaa hankkia, pitäis olla jotain muuta kuin muovisia kertakäyttökenkiä, tai ylipäätään kertakäyttöiseksi hankittuja esineitä.

Juu.

stellagee said...

vastaan teille nyt yhteisesti, kun välinpitämättömyyden myöntäminen näyttää keskeiseltä kommentoinnin aiheelta.

mun motivaattorina tämän tekstin kirjoittamiseen oli paitsi tuo kirja, myös jatkuvasti vastaantulevat keskustelut, joissa todetaan, että on "älytöntä maksaa paidasta x määrä, kun kerran 10€ saa" sekä oletus siitä, että lisähinnan voi aika helposti palauttaa joko viherlisään tai brändihypeen. edun esimerkkinä ehkä molemmista, aikaisemmin esiin nostamani american apparel taas esimerkkinä siitä, miten "eettisyys" on niin kovin suhteellista –
meksikolainen siirtolainen minimipalkalla kaliforniassa ei ole mikään eettisen tuotannon ideaali, päinvastoin.

mä ihan aidosti ja naiivina idealistina peräänkuulutan tietoa siitä, miten nuo hinnat rakentuvat. mikä osa menee mihinkin, kenelle, miksi? voisiko sitä saada ja kuinka radikaalisti meidän kuluttamisemme muuttuisi?

kuten anna kommentoi anun puolella, on ihan totta, ettei shokkiterapia tehoa kovin pitkään. siksi mä oikeastaan peräänkuulutan standardia, käytännön muuttamista kokonaan, mahdollisimman pitkälle. pitkä prosessi ja varmaan ihan liian idealistinen, mutta tavoiteltava, eikö?

analogisesti luomutuotannon lisääntyminen ja pakkausmerkintöjen paraneminen elintarvikepuolella ovat samankaltainen prosessi. voisiko se olla mahdollinen myös vaateteollisuudessa?

Anu said...

Pakkausmerkinnät kyllä kertovat elintarvikkeiden alkuperästä ja sisällöstä, mutta nekään eivät selitä hintarakennetta - viime aikoinahan olemme saaneet lehdistä lukea, kuinka meiltä pimitetään varsinkin kotimaisten elintarvikkeiden hintojen rakennetta (tuottaja/jalostaja/tukkukauppa jne.) ihan viimeiseen asti ja alan ministerin johdolla.

Keskustelut siitä, että "miksi maksaa x, kun halvemmallakin saa" juontavat varmaan ainakin osittain juurensa keskustelijan tulotasoon, itse ainakin mietin hintojen mielekkyyttä sen kautta. Ja toki se on myös arvokysymys, miten paljon alkuperä painaa vaakakupissa (nykypäivänä ei liene kenellekään epäselvää, että halvan kaman alkuperä on vähintäänkin epäselvä).

stellagee said...

anu, aivan totta, että pakkausmerkinnät ovat epätäydellisiä, siksi puhuinkin prosessista, jossa on nähty muutoksia. kuten totesit omalla puolellasi, motivaatio näihin muutoksiin lienee puhtasti itsekkyden ajamaa eikä ehkä vertaudu vaateteollisuuteen. ellei sitten jokin myrkkyfarkkujen kaltainen asia toimisi esimerkkinä, joskin aika pienenä sellaisena...

niin, tuo hintataivastelu on pintapuolisesti tietysti juuri tuota, jonka vuoksi mä halusinkin nostaa esille sen, miten mahdollisuus valita "vihreämpi" tuote mielletään elitismiksi/hyväosaisuudeksi tai valveutuneisuudeksi/hyväosaisuudeksi. onko se siis sitä todella vai vain seuraus siitä, että varattomankin pitää saada enemmän? enkä nyt tarkoita, että kannatan luokkajakoista kuluttamista – päinvastoin.

asiassa on monia puolia, joista pyrin nostamaan esiin ne, joita ei juurikaan kuule eli 1) sen epäselvyyden, mitä kalliimpi vihreä hinta oikeastaan takaa ja 2) mitä tuotteet oikeasti maksaisivat, jos ne ihan aikuisen oikeasti tuotettaisiin eettisesti.

Jaakko said...

mulla ei tota kirjaa oo viel hyppysis mut se mikä mul kolahti ekana ja eniten tavallaan so far oli sun postaukses oli se pointti et miks suunnitellaan tuote, et mikä on se varsinainen motiivi ja siitähän se lähtee tai pitäis loppupeleis lähtee siit tarpeesta johonkin, ei tehdä designia designin vuoksi.

ja seuraavana on myös listalla toi hinnoittelu mitä koitin ilmapäisesti ilmasta tuossa aiemmin. voisin jopa koittaa palata asiaan tänään töissä.. (busy busy..)

stellagee said...

jaakko, siinä kirjassa on sellainen designerin kultainen sääntölista, joka on oikeasti täynnä hienoja pointteja. ne ovat ihan silmiäavaava kokemus, vaikka tietysti yleisluontoisen oloisia ja käytännössä hemmetin vaikeita toteuttaa – kuten ison linjan eettiset sitoumukset nyt yleensäkin ovat.

mua kiehtoo se ajatus, että mitä tapahtuisi, jos kertarysäyksellä me alettaisiin maksaa esim. vaatteista sen verran, että ne tuotetaan eettisesti kokonaisuudessaan. siihen tietysti merkistä riippuen brändiä vielä päälle. eli jokainen gina-rikoo olisikin ainakin sen 50€ ylöspäin, ellei enemmän.

musta on itse asiassa huolestuttavaa, etten mä osaa arvioida mitä luomupuuvillaisen teepaidan tuottaminen kunnollisissa oloissa kiinassa ja sen ekologinen kuljettaminen (ts. hiilijalanjäljen korvaus jotenkin kai perustana) maksaisi.

tarkottaisiko tämä sitä, että muodista tulisi eliitin harrastus vai kääntäisikö se päälaelleen tämän kieroutuneen nykytilan, jossa muodin "demokratisoituminen" tarkoittaa vain sitä, että kuka tahansa voi ostaa silmittömän määrän halpaa skeidaa? olisiko ihan oikeasti niin, ettei meillä enää olisi varaa vaatteisiin siinä määrin kuin on tarpeen ja, jos näin on, mitä se kertoo maailmantalouden riistoperustasta?

katos, mä kuulostan ihan voima-lehdeltä, vaikken ole kyseistä aviisia ainakaan puoleen vuosikymmeneen avannut (paitti tietty fifin, sugar kane).