the increasing popularity of crowdsourcing – term coined by jeff howe in wired in 2006 – follows the tremendous force of DIT; do-it-together. it essentially means combining an open call for amateur (or not so amateur) efforts to reach a common goal whether a movie, a party or, as i've heard as the latest, an opera.
the basis of crowdsourcing is in the expansion of professional or semi-pro tools in the hands of amateurs because of their reasonable price and the growing number of freeware. anyone with a computer and a set of software can become a graphic artist, make movies, produce music, etc. as long as the talent and willingness to develop one's skills is there. it is a revolution of a sort, but not entirely unproblematic.
while the cynics claim that crowdsourcing is only a way to employ amateurs instead of trained professionals for work that is of lower but doable quality, those in favor celebrate the possibility of the web-based collaboration to have your talent known and utilized without diplomas or enviable agency jobs. taking part in a collaboration is a more efficient cv of your talent than linkedin or a personal website could ever be.
nonetheless, the downside is that the cynics have a point: it is a slippery slope down the collaboration slide towards exploiting talented people. why pay anyone for a great job if you can get similar quality for free? the phenomenon is more than apparent in interning (especially in the usa) that is a despicable field of abuse of graduate workforce – especially in fields of art, design and marketing. graduates must land internships in order to find a job – to gain practical knowledge of their field – but are increasingly finding it impossible to find start level jobs because agencies use interns for everything imaginable. interns are a free workforce, so why bother actually paying anyone...
the spirit of crowdsourcing echoes elitism, the idea that people can and are willing to work for free or for a minuscule compensation. the underlying assumption is that amateurs, the lovers of their chosen hobbies, are busybees who have a steady income supporting them while they take part in collaborations they feel a calling for. at another level there is a promise of future fame and possible work – as is with interning – which may or may not actualize. the problem is that the more eager to collaborate we become, the less likely it is that those promises will be bought and paid for.
i do, nevertheless, want to believe that crowdsourcing projects are not a way to create an underclass of creatives who depend on other means of making a living – already a familiar status quo for artists. nor do i want to believe the undercurrent that screams for the kinds of feminist critique towards describing some work as "a calling" and, thus, not requiring decent pay.
with results as great as these, i am more than happy to enjoy crowdsourcing projects. moby's competition for a video for his single "wait for me" produced hundreds of entries. what strikes me as odd is that the winner below by nimrod shapira – a cute, naive little flick – is posted on moby's site without any info on the maker or even a link.
another entry by jessica dimmock and mark jackson that moves at a level so fundamental it is impossible to ignore the human suffering. point being: these are great videos that moby did not pay a dime for...
i'm just not fully sold on the idea... what do you think?
5 comments:
Omalla (ravintola-)alallani on käyty jo pitkään keskustelua siitä, tarvitseeko työntekijä pakollisia lupapapereita kummoisempaa koulutusta vain "kantaakseen lautasia". On totta, että monessa suhteessa kiinnostus, asenne ja oma-aloitteisuus vetävät pitemmän korren kuin opinahjossa hankittu teoriapohja, mutta kääntöpuolena on se, miten kuka tahansa voi esim. opiskelun yhteydessä lähteä "kantamaan lautasia".
Aasinsilta ravitsemusalasta graafiseen tms. alaan on ehkä hiukan kiikkerä, mutta tuntuu, että koulutuksen arvostus on ylipäätään laskemassa aloilla, joihin voi oppia itsekin ihan oman kiinnostuksen pohjalta. Alaa viime vuosina opiskelleiden juttuja kuunnelleena ymmärrän hyvin, että kouluja käyneet eivät kauheasti arvosta edes omia papereitaan, mutta on jotenkin kummallista ajatella, että KUKA TAHANSA voi opetella vain ykskaks käyttämään Photoshopia tai videokameraa.
Tuntuu, että alalla kuin alalla on myös sudenkuoppia, joiden välttäminen on helpompaa, kun on opiskellut teoriaakin. Kuvittelisin, että ostaja käyttää ilmaista kuva- tai videomateriaalia siksikin, ettei sen luovuttaja välttämättä ole kovinkaan perillä tekijänoikeuksista -tai ainakaan hän ei ole yhtä tarkka kuin alalta valmistunut. Tuntuu, että myös omalla alallani otetaan mieluummin halpa ja oikeuksistaan tietämätön amatööri, joka kyllä on innokas ja osaakin jotain, kuin oikeasti ammattitaitoinen ihminen, jota kiinnostaa, millaiseen soppariin nimikirjoitus tulee kirjoitettua.
Toisaalta, juttelin jokin aika sitten muotoilijaksi valmistuneen tyypin kanssa, ja hän sanoi, ettei ole löytänyt MISTÄÄN tietoa, miten omat tuotteet (mm. sisustussuunnitelmat) tulisi hinnoitella. Alalla jo olevat ovat vaitonaisia ja ympäripyöreitä palkkioistaan, opettajat eivät ole ajan tasalla ja mitään ns. suositushinnastoja ei tunnu löytyvän. Voiko olla, etteivät itseoppineet edes osaa kuvitella, minkä hintaista heidän tekemänsä työ voisi hyvässä lykyssä olla?
Sattuneesta syystä tiedän taidealan (ammattikorkea)koulutuksesta ja ns. luovan alan jengin työllistymisestä jonkun verran - tosin tietoni saattavat olla hiukan vanhentuneita jo, koska valmistuin itse vuosikymmenen alussa. Mutta ainakin siihen aikaan tuo koulutuksen arvostus vs. itseoppineisuus tapahtui siinä järjestyksessä, että tiettyihin kouluihin hakeutui jo ennestään alasta kiinnostuneita ihmisiä ja koulu ensisijaisesti tarjosi välineitä, joiden avulla oli mahdollista oppia lisää tekemällä. Uusille aloille ei välttämättä löytynyt kokeneita opettajia tai järkeviä opintosuunnitelmia.
Itse olen tehnyt kymmenen vuoden työuran alalla, jolla olen täysin itseoppinut. Siihen aikaan kun aloitin, sille ei ollut minkäänlaista koulutusta peruskursseja lukuunottamatta. Mun mielestäni ei siis ole yhtään kummallista ajatella, että joku voisi vain opetella käyttämään Photaria tai videokameraa, koska itsekin olen tehnyt niin. Luovilla aloilla lienee ihan yleisesti fiksumpaa painottaa portfoliota enemmän kuin kirjanoppineisuutta (minkä valossa ammattikorkeakoulujen kirjalliset päättötyöt tuntuvat varsin epätarkoituksenmukaisilta).
Mitä tulee crowdsourcingiin eli yleisöosallisuuteen, mitä se käsittääkseni virallisesti on suomeksi, sillä on puolensa ja puolensa. Pahimmillaan se on hyväksikäyttöä, parhaimmillaan se hyödyttää oikeasti kaikkia osapuolia (ellei muuta, se voi olla esimerkiksi osana sitä portfoliota). Valitettavasti pelkään, että se ainakin tässä maassa usein painottuu ensinmainittuun.
Mä olen niin monessa asiassa itseoppinut, etten enää pidä lukua asiasta. Ja kaikki mulle tärkeimmät asiat olen opetellut ihan ite. :) Itse asiassa mä ajattelen, että omat yliopisto-opintoni (kulttuurintutkimuksessa) antoivat varsin hyvät lähtökohdat ja välineetkin itseoppimiseen ja asioista selvää ottamiseen. Arvostan tätä nykyä itse monessa kohdin vähintään yhtä paljon itseoppineisuutta kuin "papereita". (Toisaalta ajattelen kyllä myös niin, että opiskelu sinänsä on hyvä, koska siinä nimenomaan oppii parhaimmillaan oppimaan; sillä, mitä alaa on opiskellut, on itse asiassa paljon vähemmän väliä.)
Mitä sitten ilmaiseksi tekemiseen tulee, niin olen kyllä törmännyt ko. problematiikkaan ihan kotitarpeiksi. Olen itse omaksunut sellaisen periaatteen, etten tee ilmaista työtä, mikäli joku ko. projektissa tai produktiossa saa siitä palkkaa. Ts. en tykkää yhtään siitä, jos joku kulttuuriprojektiin palkattu projektityöntekijä kehtaa ehdottaa mulle että jakaisin asiantuntemustani ja osaamistani ilmaiseksi, kun hänelle kuitenkin maksetaan ihan käypää palkkaa ko. proggikseen osallistumisesta (ja tällaista kyllä on sattunut!). Sen sijaan projekteissa, joissa kukaan ei saa palkkaa, olen mielelläni mukana. Antoisimpa tällaisia on ollut mm. turkulainen B-galleria, joka perustui (ja käsittääkseni perustuu edelleen) puhtaasti vapaaehtoistyöhön.
min-a, kuten tekstissäni ilmaisin, en mäkään usko, että kuka tahansa voi yhtäkkiä opetella, tai jos opetella niin ainakaan oppia hyvin, uudelle alalle. mutta rajoitteena lähinnä vastaavat asiat kuin, ettei kuka tahansa voi ryhtyä telinevoimistelijaksi tai tulla loistavaksi kirurgiksi. halvat ohjelmat ja välineet mahdollistavat itseoppimisen paljon paremmin kuin joskus aiemmin, ja tällä on selkeä merkitys monilla aloilla. jengiä kehittyy tekijöiksi moninaisia kanavia pitkin. ravintola-alalla ilmiö lienee huomattavasti vanhempi ja yleisempi.
aloittelijan ja amatöörin tietämättömyys varmasti houkuttelee hyväksikäyttöön ja tietämättömyydellä on varmasti roolinsa myös siinä, millaisia hintoja ihan ammattilaisetkin osaavat/kehtaavat pyytää.
silti mulle yleisöosallisuus näyttäytyy toisenlaisena trendinä: kaksiteräisenä miekkana, joka perustuu oletukseen, että a) lahjakkaat amatöörit voivat osallistua (puoli)ilmaiseksi tai b) lahjakkaalle amatöörille on hyödyksi osallistua (puoli)ilmaiseksi, ja jonka helppo lopputulos on se, että yhä laajeneva ryhmä amatöörejä tekee työt, joista kuuluisi maksaa ja yhä suurempi osa niistä tulevista töistä, joista maksettiin, mutta joita amatöörit tekevät tulevaisuuden maksavan työn toivossa, liukuvat vähitellen ns. ilmaiseksi työksi. ja mä en tässä nyt tarkoita amatööriä taidottomampana ihmisenä, vaan lähinnä tyyppinä, jolla ei ole tutkintoa tai työkokemusta.
tästä esimerkkinä ystäväni, jolla on tutkinnot sekä nyu:sta että parsonsista (molemmat huippuopinahjoja) ja joka päätyi harjoittelijakierteeseen (kylläkin hyvissä) new yorkin toimistoissa, koska ilmaisia harjoittelijoita on niin paljon tarjolla, ettei aloituspaikkoja kannata antaa valmistuneille. puolentoista vuoden ja neljännen ilmaistyönä tehdyn harjoittelijapestin jälkeen hän perusti ystävineen yrityksen, koska mitään muuta vaihtoehtoa saada edes potentiaalisesti palkkaa, ei ollut. lounnollisesti on selvää, että new yorkissa hänen taustallaan oli jatkuvasti taloudellinen tuki, koska muuten tämä ei olisi ollut mahdollista – mitä siis tekevät ne, joilla ei tukea ole?
anu, tuo on niin totta erityisesti digipuolella, kun koulutus on vuosia jo tullut perässä, jos sitä on edes ollut olemassa. olen kanssasi samassa jamassa siinä mielessä, että vaikka mun koulutukseni tukee nykyistä työtäni, niin olen itseoppinut ja -oppimassa, en millään tavalla suoraan nykyiselle alalleni koulutettu. silti uskallan sanoa, että olen ammattilainen ja ammattitaitoinen – joskin jatkuvan opin tarpeessa, mutta kukapa ei olisi.
anna, jep, aika sama juttu. oma koulutukseni on niin puhtaan teoreettinen (ei paljon tästä teoriapainotteisemmaksi pääse...), että mikä tahansa muu kuin abstrakti tutkimustyö on muuta kuin mihin mut on koulittu. silti siitä on hyötyä ja ennen kaikkea oppimisen kannalta.
mä olen tehnyt kaikenlaista ravintolakokista myyjään, stylistista flash-ohjelmoijaan, ja nykyisessä työssäni siis täysin itseoppinut. samoin arvostan koulutusta, mutta en pidä sitä olennaisena ennakkovaatimuksena osaamiselle jollakin alalla – noin raa'asti yleistäen.
ilmaisen työn tekemisestä sulla on mun mielestä se asenne, joka toimii yleisöosallisuuden negatiivisia voimia vastaan: ilmaiseksi ei pidä tehdä, jos joillekin maksetaan vastaavasta. kun liian moni suostuu syystä tai toisesta toimimaan toisin, lähtee liukuri liian helposti kohti hyväksikäyttöä, ja mä en näe sen seurauksia kovinkaan suotuisina. harmillista, että monella ei tunnu olevan vaihtoehtoa tai ainakaan niitä ei nähdä...
Post a Comment